Brooklynilaisella Grizzly Bearilla on kaksi selkeää vahvuutta, joiden hallinnassa se on ylitse useimpien kollegojensa ja joiden avulla se on onnistunut luomaan jo muutaman albumillisen 2000-luvun mielenkiintoisinta indierockia: rytmien sekä laulusovitusten oivaltava käyttö.
Rytmien kohdalla en tarkoita niinkään erikoisia tahtilajeja kuin sitä, miten mielikuvituksellisesti setit ja perkussiot on sovitettu. Myös Shieldsillä kappaleet etenevät jännittävien, elävien ja usein hauskasti katkonaisten komppien varassa, ja jokaisen laulun kohdalla rytmitausta, basso mukaan lukien, tuntuu perinpohjaisen tarkkaan harkitulta.
Laulusovitukset rakentuvat kahden päälaulajan, kitaristi Daniel Rossenin ja kosketinsoittaja Ed Drosten vuorottelevien ja lomittuvien äänten varaan. Laulu on pinnassa, stemmoja on runsaasti ja niissä tapahtuu paljon.
Lopputila musiikista täyttyy hyvin monipuolisesti käytetyillä kitaroilla ja koskettimilla, jotka usein yltyvät puolipsykedeelisiin seikkailuihin. Shieldsillä yhdistyy tavattoman luontevasti vasemman laidan eksentrinen, moderni indiepop klassisiin, 1960-luvun folkista asti ammentaviin poplauluihin.
New York Magazinen tuoreessa kansijutussa puhuttiin siitä, kuinka huonosti Grizzly Bearin jäsenet arvostuksesta ja loppuunmyydyistä keikoista huolimatta tienaavat. Toivottavasti Shields auttaa miehiä mäessä.
Minulla on vahva kutina, että Grizzly Bearin seuraava levy tulee olemaan täysosuma. Lähellä ollaan nytkin, kuten oltiin jo kolmen vuoden takaisella Veckatimestilla. Muutama ikimuistoisempi sävellys vielä, niin se on niin sanotusti siinä.
