THE HORRORS: Skying

THE HORRORS
Skying
XL

Lontoolainen The Horrors on yksi tämän sesongin kuumimpia nimiä Britanniassa. Vuonna 2006 perustetun yhtyeen ympärillä on ollut epäilyttävää hypeä sen alkuvaiheista lähtien, mutta vaikutelma on jäänyt toistaiseksi yksiulotteiseksi ja etäiseksi. Kolmas albumi Skying meni ilmestyttyään brittilistan viidenneksi ja nyt lienee todellisen läpimurron paikka.

The Horrorsin tyylillinen viitekehys on taipunut moneen suuntaan samankaltaisella logiikalla kuin Primal Screamilla. Ensilevyllään Strange House (2007) yhtye takoi vimmaista 1960-luvun garagea. Primary Colors -albumilla (2009) se päivitti psykedeliansa 1990-luvulle brittiläisen shoegazen hengessä. Skyingilla yhtye palaa aikajanalla pinnallisesti katsottuna taaksepäin, mutta ottaa samalla monta askelta eteenpäin kohti omaa ja ainutlaatuista musiikillista soundia.

Skying on brittiläisen pop- ja rockmusiikin fanille täydellinen levy vaikutteiden bongailuun. Se sulauttaa piirteitä usealta vuosikymmeneltä yllättävästi mutta luontevasti. You Said ja Dive In groovaavat baggy-rytmeineen raukean päihdyttävästi kuin Ride tai The Verve konsanaan, mutta tunnelma on erilainen, vaarallinen ja suggestoiva. I Can See Through You rämisee kolkon pahaenteisesti ja mustavalkoisesti kuin vuoden 1984 neo-psykedeeliset Psychedelic Furs tai Echo And The Bunnymen ja osoittaa, että The Horrors osaa olla yhtä aikaa tunteellinen, tarttuva ja kolhon abstrakti.

Kasarisyntikoiden elävöittämällä Still Life -singlellä neogootit röyhistelevät rintaansa Simple Mindsin hengessä. Moving Further Away on retro-futuristinen krautrock-etappi, joka tuo kokonaisuuteen yhden tärkeän lisäulottuvuuden. Itämaisten synaviulujen ja kitaraloopin varaan rakentuvan Wild Eyedin lopun dubhenkiset torvet soivat jo aivan omissa sfääreissään mahtavan 2010-luvun manifestaationa.

Laulaja Faris Badwinin etäisen viileä ja hedonistinen tulkinta on kautta levyn todella nautittavaa kuunneltavaa. Paikoin hän viettelee huolellisine maneereineen huolettomasti ja poikamaisesti kuin Ian Brown, välillä keikari hoilottaa kuin Ian McCulloch. Sähäkällä Endless Bluella hänet valtaa 1970-luvun kokaiiniriippuvuudessa sekoilevan David Bowien hahmo. Yhtyeen garage-juurista muistuttava Monica Gems on miltei Brett Anderson -imitaatio.

Skying on modernia, brittiläistä psykedeelistä rockia parhaimmillaan.