ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: Ruuhkainen taivas

ISMO ALANKO SÄÄTIÖ
Ruuhkainen taivas
Poko

Tämä levy ei kolahda nopeasti, mutta siinä on sisällöllistä syvyyttä kovaankin kestokulutukseen. Muutama ensimmäinen kuuntelukerta jätti Ruuhkaisesta taivaasta yhdentekevän vaikutelman, mutta niinpä vain on lopulta todettava, että Ismo Alanko Säätiö on tehnyt jälleen kiinnostavan ja hyvinkin laadukkaan levyn. Miksi ensivaikutelma petti? Ehkä siksi, että soinnissa ei ole sellaista väriä ja loistoa kuin joillakin Säätiön aikaisemmilla levyillä, kuten Sisäisellä solariumilla (2000), eikä myöskään hätkähdyttävää raivohulluutta tai rujoutta Sielun Veljet -alkukauden tapaan. Ehkä myös siksi, että kerralla päähän jääviä kertosäkeitä on varsin vähän: lähinnä Hämärämiehessä ja Paskiaisessa. Kestokuuntelun edetessä nämä asiat eivät kuitenkaan häiritse, kun musiikin ja sanoitusten ydin alkaa kiinnostaa. Ruuhkainen taivas tuntuu tarkoituksellisen laskuhumalaiselta levyltä Minä ja pojat -albumin (2004) nousuhumalan ja nuorekkaiden rokkibailujen jälkeen. Jo erinomaisella avausraidalla Hämärämies hautoo lähtöä, vaikka vielä rakkaudesta laulaakin. Sitten ollaankin jo Surun murtama, lauletaan Paskiaisesta ja kysytään Miksi arki näyttää tältä? Sanomisen tarve tuppaa laulut aivan täyteen sanoja, ja sanoitusten aforismeja ja kielikuvia voi makustella vielä pitkään sen jälkeen, kun biisit ovat jo avanneet musiikillisen antinsa. Alanko on jälleen ovela ja mestarillinen rocklyyrikko. Mukaan mahtuu yksi instrumentaalikin eli nimikappale Ruuhkainen taivas. Se ei siis ollutkaan suora kommentti pastori Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjaan, kuten levyn saadessani uumoilin. Liitto sen sijaan on absurdi laulu muun muassa uskonnosta. Musiikillisesti Alangon rock koukkaa tällä kertaa itäistä reittiä. Takapotkut ja eräät sävelkulut vievät mielikuvia jonnekin Balkanille. Rytmikuvioissa ja erittäin viitseliäästi tehdyissä kitarakuluissa on paljonkin ovelia koukkuja. En kuitenkaan osaa pitää Ruuhkaista taivasta Alangon tiukimpiin bändilevyihin kuuluvana. Tämä ryhmä ei kuulosta treenikämpällä ja kiertueilla niin yhteen hiotulta kuin ne koneet ja veljet ja säätiökin joskus aikaisemmin. Jokainen muusikko hoitaa oman hommansa loistavasti, mutta kokonaisuus ei tällä kertaa ole sen enempää. Mitäpä moisesta, kun biisit ovat hyviä ja Alangon karisma edelleen ainutlaatuista. Ruuhkainen taivas sijoittuu Ismo Alangon laajassa ja erinomaisessa tuotannossa laadultaan vähintään keskivaiheille. Yleiseen tarjontaan nähden se ei ole ollenkaan vähän.