ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: Sisäinen solarium

Pulun jälkeen muun muassa kunnianhimoisen Labra-projektin toteuttanut Ismo Alanko tuntuu Sisäisen solariumin valossa löytäneen taiteen lisäksi myös sisäisen värttinänsä. Levy jatkaa Pulun viitoittamalla etnorockfuusion tiellä, mutta sovitusten tultua yhä hienosyisemmiksi ja häikäisevimmiksi ja rytmiikalla briljeeramisen korostuessa entisestään ovat itse biisit jääneet vähemmälle huomiolle. Sisäisen solariumin ja Pulun välisessä vertailussa on yhtymäkohtia Sielun Veljien L’amourhan ja Suomi-Finlandin eroihin.
Ismo Alanko antaa karjalaisten juuriensa kuulua omasanaisesti kalevalaisella Kirskainen hyvätyisellä moninaisisen kuoron ylittäessä ultrakäninällään ärsytyskynnyksen moninkertaisesti. Itse Sisäinen solarium on selkeydessään singlejulkaisunsa ansainnut. Pitkän haitari-intron sisäänajamaan ja tempoltaan laahaavaan Kosovoon hiipii Ultra Bra -henkisen kuoron myötä progeista jazzahtavuutta. Hilipatihölkällä pilattu Tyhmää ja mainion sitar-kuvion sisältämä Media selittävät itse itsensä. Datsun starttaa Chris Isaak -henkisesti näppäillyllä kitaralla ja mahduttaa sisäänsä annoksen Kimmo Pohjosen avant garde -haitarismia. Rytmiorgiainen T on yhtä paljon hysteriaa kuin rockia. Sana leijui ja Samuli Laihon rupisesti kitaroimalla upealla melodiakululla maustettu Vallankumous paljastuvat Sisäisen solariumin parhaimmistoksi.
Vallankumouksen jälkeen Sisäinen solarium alkaa valitettavasti olla jo ohi. Labrasta peräisin oleva E-mail.internet.seksi.seksi.seksi kiteyttää albumin pohjanoteerauksena Ismo Alangon muusikkouden ikävystyttävimmät piirteet. Teoreettisesti rajulla biisillä on hirvittävä kiire ei minnekään, minkä voi toki ajatella kuvaavan koko nettikulttuurin hysteerisyyttä. Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu on vielä kelpo biisi, mutta levyn kaksi viimeistä raitaa olisi aivan hyvin voinut jättää studion lattialle.
Taikausko tai joku siihen verrattava sisäinen ääni on jättänyt albumin 13. biisiksi minuutin hiljaisuutta. Päätösraidaksi sijoitettu Sampo on puolestaan yhdeksän pitkää minuuttia vapaata kolistelua aidossa art for art’s sake -hengessä. Omien rajojen etsiminen ja venyttäminen on jokaisen taiteilijan – mukaan lukien rockmuusikot – oikeus ja velvollisuus, mutta onnistuneen lopputuloksen saavuttaminen ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ismo Alangon tapauksessa henkinen seikkailu on johtanut albumiin, joka on pikemminkin kunnioitusta herättävä kuin läpikotaisin nautittava.