Tämä olisi voinut olla todella hieno ja historiaan jäävä levy suomalaisen iskelmän nykyaikaistamisessa. On karismaattinen ja suosittu artisti ja tämän vierellä ehkäpä alansa vakuuttavin ammattimies. Silti niin vain kävi, että Jonne Aaronin ja Vexi Salmen yhteistyö on vähemmän kuin osiensa summa. Helpointa olisi pistää syy voiton maksimoinnin piikkiin. Negative-keulakuvan ensimmäisen sooloalbumin ei alunperin pitänyt vielä ilmestyä, mutta Vain elämää -sarjan jättimenestystä ei näköjään ollut varaa jättää hyödyntämättä. Olisiko Onnen vuodet sitten ollut parempi ajan kanssa kypsyteltynä? Sitä emme saa koskaan tietää.
On suorastaan traagista, että kun yksi Suomen suosituimmista laulajista tekee debyyttialbumin omillaan, sen suurimmaksi kolhuksi jää oman identiteetin puute. Vaikka kuinka olisi lukenut kaikki juorulehdet ja katsonut Vain elämää -sarjan lävitse, tämän albumin tekstit eivät henkilöidy niiden esittäjään. Onnen vuodet on toki tekijänsä näköinen, sillä Jonnen historiantuntemus ja rakkaus iskelmään kuuluu monipuolisena biisiryppäänä. Toisaalta kappaleet kuulostavat niin vahvasti muilta kuin Jonnelta itseltään, että olisi paljon helpompaa kuvitella nämä laulut esimerkiksi Juha Tapion, Yön, Happoradion, Hectorin tai Irwinin esittäminä. Levyllä on mittaamaton määrä osaamista ja tunteenpaloa, mutta tekemistä leimaa malttamattomuus.
Parhaimmillaan levy soi uljaasti ja dramaattisesti, mutta aivan yhtä usein persoonattomasti ja ravintolaorkesterisovituksiin sortuen. Ristiriita rockuran ja koko kansan Jonnen välillä ilmenee silti selkeimmin laulusoundissa. Pakonomaisen rocksoundin mukana raahaaminen tekee tulkinnasta pakonomaista, mikä muistuttaa Tommi Läntisen ja Riki Sorsan äänenkäytöstä.
Vexi Salmi on vastuussa ainakin kahden sukupolven ikivihreiden iskelmäteksteistä, mutta rockin puolella yhteistyö ei aina ole natsannut. Jo Timo Rautiaisen Trio Niskalaukaus -yhtyeelle tehdyt tekstit särähtivät korvaan. Nyt levyn Ihanaa elämää -aloituskapppaleen avausriveistä ”Joku elämässä roikkuu velkahirrestä/toinen autuutensa löytää körttivirrestä” lähtien muoto ei yksinkertaisesti sovi Jonne Aaronin suuhun. Muutenkin kerronta poukkoilee kaihoisasta vanhan iskelmän kuvastosta arkirealismiin. Sama artisti ei voi olla yhtaikaa Olavi Virta ja Anssi Kela.
Kaikki tämä on turhauttavaa siksi, että muutama levyn kappale paljastaa, kuinka lähellä täysosumaa se olisi voinut olla. Nimikappaleessa kohtaavat vereslihainen tulkinta ja simppelin toimiva, Dingolle velkaa oleva merimiesfolk-sovitus. Sininen lintu on hauraudessaan juuri sellainen itkettäjä, että se lunastaa paikkansa Jonne Aaronin kestävimpien sävellysten kärjessä. Sen 1970-luvun utuiseksi pehmoiskelmäksi maskeeraaminen on esimerkki tyylitajusta, jota levylle olisi kaivannut enemmänkin.
