Helsingistä käsin vuosina 1987-1994 toimineen Kingston Wallin menestykseen ja myyttiin vaikutti ja vaikuttaa edelleen monta tekijää. Ei ole erityisen kekseliästä todeta, että tärkein oli Jimi Hendrix Experience -henkinen progressiivinen musiikki, jonka kirkastunein helmi Time asuu kolmoslevyllä Tri-Logy (1994). Sen sijaan olisi tekopyhää väittää, ettei johtohahmo Petri Wallin kuolema olisi kiinnostusta kiihottanut ja suosiota siivittänyt. Itsemurhan tehdessään Walli liitti itsensä yhdenlaisten rockin ja yleensä taiteen tekijöiden arkkityyppisten hahmojen joukkoon ja omaksui samalla lopullisen päätäntävallan siitä, millaiseksi hänen perustamansa, johtamansa ja vaalimansa yhtyeen levytetty tuotanto jää.
Vaan suotta Pete sitä jännitti, jos edes jännitti. Kingston Wallin perintö on tähän asti ollut hyvässä huomassa hänen bändikaveriensa käsissä. Sami Kuoppamäki jaksaa ilahduttaa rumpalialokkaita päätähuimaavilla tarinoilla bändistä ja basisti Jukka Jylli on hallinnoinut sen ”jälkeenjääneitä papereita” eli ääni- ja kuva-arkistoa harkinnan sekä arvokkuuden säilyttäen: seitsemän vuoden takainen tyylikäs keikkatripla The Real Live Thing oli tasokas testamentti ja kiteytys Kingston Wallista niissä oloissa, joissa orkesteri oli parhaimmillaan eli lavalla.
Myös King Size Boxissa oli ennalta kaikki suuruuden ainekset, mutta Sony Musicissa on kalkkiviivoilla nukahdettu pahemman kerran. Kahdeksalle cd:lle mahtuu mukavasti kolmen albumin mittainen studiotuotanto, mainittu keikkakooste ja edellisten uusintapainosten mukaan jo pakatut harvinaisemmat raidat. Lisäksi settiin on sälytetty uusi miksaus viimeisestä studiokiekosta.
Mutta missä on kaikkiin tasokkaisiin laajoihin koosteisiin olennaisesti liittyvä ja fiilistelyä tukeva kuva- sekä tekstimateriaali? Näpsästä boksista ei löydy minkäänlaista vihkoa, josta kuuntelun ohessa katsella harvinaisia fotoja, tiirailla aikalaisjuttujen revinnäisiä ja lukea hyvä tuore essee, joka kertoo yhtyeen tarinan ja asettaa sen oman hetkensä kontekstiin. Karkea ja anteeksiantamaton laiminlyönti, joka laskee boksin arvoa ratkaisevasti, oli välineenä sitten tekninen tai taiteellinen mittari.
Mitä Kingston Wallin nykykuvaan tulee, Jukka Jylli paketoi merkityksen syvyyden kiistattomasti Soundissa 08/2005 lausuessaan, että ”eipä se bändi ainakaan aliarvostettu ole”. Sami Kuoppamäki puolestaan luonnehti samassa yhteydessä Wallia hyvin: ”Petrissä oli varmasti paljon samaa kuin siinä tyypissä, joka paloi auringossa… Ikaroksessa.”
Kingston Wallin tuotantoa taas kerran arvioidessa voi todeta, että noille sanoille on katetta. Tällaisia bändejä syntyy korkeintaan yksi kutakin sukupolvea ja seutua kohti.
