KRIS KRISTOFFERSON: This Old Road

KRIS KRISTOFFERSON
This Old Road
New West

Kesäkuussa 70 vuotta täyttävä Kris Kristofferson kuulostaa verevältä Don Wasin pelkistämässä soundissa, jossa mies ja kitara asettuvat intiimisti läheisyyteemme. Musiikista kirkastuvat oman harputtelun ohella Wasin harkitut basson, pianon ja stemmalaulun äänet, Stephen Brutonin täydentävät kitarat ja Jim Keltnerin säästeliäät rumpuosiot. Mikään ei kuitenkaan himmennä kantrirockin kivijalan ja rauhallisen perusäänen hehkua omien laulujen parkkiintuneissa tulkinnoissa.

Debyyttilevyn (Kristofferson, 1970) pitkä varjo seuraa levytysuraa lähes kirouksena, sillä edelleen uusia lauluja vertaa ikivihreisiin Me And Bobby McGhee, Help Me Make It Through The Night tai Sunday Morning Coming Down. Loputtomasti coveroitujen kestolaulujen kasautuminen yhdelle albumille on kohtuuton saavutus ylitettäväksi. Kun sävellykset ja tulkintatapa ovat ennallaan yli 35 vuotta myöhemmin, kantavat historialliset kaiut vääjäämättä nykyaikaan asti.

Pelkistyksen ansiosta This Old Road kuulostaa elävämmältä ja aikaansa seuraavammalta kuin yksitotisempi edeltäjä A Moment Of Forever (1995). Kenties laulut ovat yksinkertaisesti parempia ja musikaalisempia tällä kertaa. Veteraanilla on taipumusta viitata vanhoihin kunnian hetkiin (jatko-osa Pilgrim’s Progress) ja harrastaa omaelämäkerrallista tilitystä, hengenheimolaisten nimien (Earle, Haggard, Nelson) pudottelua tai Guy Clark -lainailua biisissä parissa. Onpa levyllä ryhdikkäänä panoksena myös kantaa ottavaa aineistoa, kuten Burden Of Freedom.

Notkealla bassokululla terästetty Chase The Feeling nousee niin selvästi muusta materiaalista svengaavaan loistoon, että toivoisi tuoreiden sävelmien ohjautuvan myös toisille tulkeille ja runsaampia soundeja suosiville tuottajille. Kristoffersonin laulut ovat harvoin tuottaneet pettymystä muiden kärkiartistien levyttäminä. Mitään en silti peruuttamattomasti muuttaisi näin hartaasti tekijänsä näköiseen muottiin sovitetussa levytyksessä.