Kurinalaisen teknologian ja spontaanin luonnostelun karkea liitto – Islaja tukistaa arvaamattomasti

Islaja
Tarrantulla
Svart

En odottanut pääseväni helpolla. Silti Tarrantullan avausraita Ghost From The Future tukistaa arvaamattoman kovakouraisesti. Se efektoi synnintuntoisen laulun osaksi äänisirpaleiden sarjaa, joka vääristää ilmaisuun kätketyn herkkyyden lähes tuntemattomaksi. Samalla kappale määrittelee koko levyn estetiikan. Vaikka Tarrantulla polveilee kansanmusiikista kollaasitaiteeseen, abstrakteihin puhallinkuvioihin ja Tactile Materialin rienaavaan diskoon, on yleisilme raidasta toiseen runneltu, riiteleväkin.

Musiikista on helppo kiinnostua. Rakastuminen on sitä vastoin vaikeampaa. Krøytin, Fever Rayn ja Björkin kubistiseksi sielunsisareksi asettuessaan Islaja perustelee lähestymistapansa vain karkein ääriviivoin. Tarttuvuutta välttelevät äänilöydökset esittävät parhaimmillaan kiehtovan haasteen, mutta pysähtyvät usein napansa äärelle. Kurinalaisen teknologian ja spontaanin luonnostelun keskellä levyn tunnelataus jää etäiseksi.

Jotain olennaista Islaja on joka tapauksessa löytänyt. Äänivirrasta ylväästi nouseva Sadetta on Tarrantullan helmi, postmodernismin latvavesiltä kuljettu matka bluesin ytimeen. Ukkospilveksi paisuva kappale osoittaa, että levyn elementit on mahdollista käskyttää vastustamattomaan vuorovaikutussuhteeseen. Sen myötä Islajan voi ajatella saapuneen perille, tosin luultavasti vain karatakseen jatkossa entistä kauemmas.