Aina kun uusi Islaja-albumi ilmestyy, sen arvioiminen tuntuu väärältä. Merja Kokkonen ei tee musiikkia. Tai tavallisia kappaleita. Islaja on aina täysin toismaailmallinen ja samaan aikaan täysin inhimillinen kokemus.
Vaikeaksi asian tekee se, että tämä kokemus on aina ristiriitainen. Niin ristiriitainen, että se on yhdessä hetkessä pitelemätöntä neroutta ja seuraavassa täysin rikkonaista äänikollaasia. Angel Tape ei eroa tässä mielessä aiemmista Islaja-albumeista. Siitä jää päällimmäisenä mieleen hämmennys, ja albumi on sekä luotaantyöntävä että vetoava.
Pianot, viulut, harput, muut soittimet ja ennen kaikkea ihmisäänet muodostavat tekstuureita, jotka eivät ole millään muotoa perinteisiä pop-lauluja. Pitkin albumia huomaa odottavansa koko ajan, että koska tämä oikeasti alkaa, ja rankaisevansa sitten itseään siitä, miten ahdasmielisesti musiikkiin sittenkin joskus huomaamattaan suhtautuu.
Parhaimmillaan Islajan luomat äänet ovat kuin ASMR-kokemus. Todella syvältä aisteja kouraisevia ääniä. Yhä uudelleen käy kuitenkin niin, ettei albumin pariin vain tee mieli palata. Ei edes niiden kutkuttavien hetkien takia. Siinä kohdassa onkin vain myönnettävä itselleen, että kuilu oman itsen ja Islajan välillä on liian suuri.
