ISLAJA: Ulual yyy

Olen aina ihaillut kehitysvammaisten tekemää taidetta, koska siitä välittyy päällimmäisenä rakkaus taiteen tekemiseen ja se tuntuu juuri siksi vilpittömän aidolta. Islajan musiikki on parhaina hetkinään juuri sellaista: se olisi helppo tyrmätä kuuluisalla "lapsikin pystyisi samaan" -argumentilla, mikä oikeastaan pitäisi muuttaa muotoon "vain lapsi pystyisi samaan".

Erittäin vahvana tämä tunne on maistraatin Merja Kokkosena tunteman helsinkiläisneidon kolmannen albumin avausraidalla Kutsukaa sydäntä. Siinä häiriintynyt, korkea ja epäselvästi sanoja muodostava laulu kohtaa vähintäänkin riitasointuisia, mutta usein jopa epävireisiä soittimia.

Ulual yyy on musiikkia, jonka vihaajia on helppo ymmärtää. Islajan musiikilliseen maailmaan voi olla vaikea ihastua, sillä harmonisten ja kauniiden hetkien seassa on vieraannuttavia ja väärässä mielentilassa suorastaan epämiellyttäviä ääniä. Juju onkin siinä, että parhaimmillaan (hiljainen Suru ei) ja oikeassa tunnelmassa (levollinen iltahetki) harva musiikki hiipii yhtä syvälle ihon alle.

Islajan taito tehdä äänikollaaseja, jotka tasapainoilevat harmonisen melodisuuden ja kaaoksen välimaastossa, on ihailtavaa. Laulu jo menneestä on tästä upea esimerkki, sillä sitä kuunnellessa mielen täyttää tyyneys, vaikka tarkemmassa tarkastelussa seasta erottaa hyvinkin raakoja yksittäisiä ääniä. Vaikka tässä tapauksessa laulu on ennen kaikkea instrumentti, käyttää Islaja suomen kieltä kiehtovasti ja hänen runolliset tekstinsä henkivät vanhakantaisuutta.

Ulual yyy jatkaa Islajan levy levyltä syventynyttä ilmaisua. Samalla hänen musiikkinsa on muuttunut myös aavistuksen verran helpommin lähestyttäväksi, koska mitä paremmin Islaja on oppinut sisäistämään ja hallitsemaan ilmaisunsa, sitä vähemmän se aiheuttaa tekotaiteellisuuden viboja. Ulual yyy -levy ei ole vielä niistä täysin vapaa, sillä esimerkiksi Muusimaa sisältää tarpeetonta ääniterroria, mutta en olisi pieninäkin annoksina huonosti sulavaa Meritie-debyyttiä (2004) kuunnellessani ikinä uskonut, kuinka paljon Islajan tyyli voikaan jalostua.

Tamperelainen Fonal Records on Islajan ohella saattanut maailmaan muun muassa Kemiallisten Ystävien ja Esin kaltaisia huuruisia folk- ja hippitaiteilijoita, ollen samalla pienellä mutta merkittävällä tavalla muokkaamassa Suomi-kuvaa maailmalla. Eiköhän maailman marginaalimusiikkiin keskittyvässä lehdistössä ihmetellä tämänkin levyn jälkeen Suomen metsien sienisatoa, sillä Devendra Banhartin tai CocoRosien kaltaisten, myöskin omaleimaisten neo-folkkareiden rinnalla Fonalin kasvattien musiikki kuulostaa todella uniikilta.