LEHTIVIHREÄT: Unta ja nälkää

LEHTIVIHREÄT
Unta ja nälkää
levy-yhtiö

Edellisellä albumillaan Lehtivihreät seikkaili James Bondin jäljillä punkin ja popin rajamaastossa. Unta ja nälkää esittelee pitkähkön tauon aikana radikaalisti ilmettään muuttaneen yhtyeen, mistä keväiset singleraidat Kaunis maailma ja Aurinko laskee antoivat tosin jo esimakua. Lehtivihreät on reivannut kurssiaan kohti 60-lukuhenkistä beat-musiikkia. Bändin popissa on nyt huomattavasti enemmän rautalankaa kuin punkia. Mutta Agentsin kintereille lähtemisen sijasta Unta ja nälkää soi lähempänä Paavo ja Zephyriä, Badding Rockersia ja jopa A. Aallon Rytmiorkesteria.
Omassa genressään hyvää tasoa edustava Kaunis maailma on paikallaan albumin avausraitana ja Aurinko laskee tuo yhä mieleen Lenne And The Lee Kingsin superhitin Stop The Music ja Fastballin The Wayn. Keijon kitarointi tulee soundillaan rohkeasti kohti tätä päivää. Jousitaustainen Ei meitä kukaan kaipaa on puolestaan täysiverinen popin ja suomalaisen perusiskelmän fuusio. Pohjoisen poika -kappaleella Lehtivihreät voisi aivan hyvin olla salanimen suojista esiintyvä Yö.
Istanbulissa – ja Unta ja nälkää -albumien valossa Lehtivihreät potee melkoista identiteettiongelmaa. Bändi ei näytä osaavan päättää, mitä se haluaa olla. Mutta perimmältään on sittenkin kysymys persoonallisuuden puutteesta. sillä jos yhtye on vaikkapa Tehosekoittimen mittakaavassa omaleimainen, niin sen rahkeet riittävät myös itsensä hajottamiseen. Ottamaan uskottavasti useita erilaisia ilmeitä – tai vähintäänkin luomaan uskottavuuden illuusion.