Levyarvio: Ei enää sinnepäin vaan suoraan isosta nyrkistä tauluun – Nyrkkitappelu yllyttää epäkorrektiin yhteishoilotukseen

Nyrkkitappelu
Isosta nyrkistä naamaan
Stupido

Kolmas Nyrkkitappelu-albumi Mitä saisi olla? (2016) kuulosti siltä, että bändin takki oli neljän vuoden paahtamisen jälkeen tyhjä. Rankemmat vedot olivat metarockia rockista ja viittauksia vilisseet sanoitukset vähän sinne päin roiskaistuja. Melodiset Nuggets-garageklassikoista ammentaneet singlebiisit olivat parempia, mutta kuin eri bändin ohjelmistosta.

Neljän vuoden tuumaustauon jälkeen Nyrkkitappelu palaa juurilleen, 70-luvulta polveutuvaan äänekkääseen punk- ja hard rockiin, jonka perusta on valettu Iggy And The Stoogesin Raw Powerin, Bon Scottin aikaisen AC/DC:n ja Motörheadin muodostamaan pyhään betonimonumenttiin.

Hengästyttävä rokkiräjähdys kulkee Nyrkkitappelu-ep:n (2012) hittibiisien tasolla, mutta bändi soittaa tiukemmin ja kappaleiden toteutus on kompaktimpi. Soitto potkii, melodiat tarttuvat, Horo-Hepen huutolaulu kuulostaa entistä luontevammalta ja asiaankuuluvan epäkorrektit lyriikat yllyttävät yhteishoilotukseen. Isosta nyrkistä naamaan saattaa olla Nyrkkitappelun paras albumi tai ainakin top 2:ssa.

Bändi on erinomaisessa kuosissa ja lavalla kulkee vähemmän piuhoja, mihin kompastua.

Nyrkkitappelun kokoonpano on edellisen albumin jälkeen vaihtunut. Basistina on Jee Jee Lavonen ja kitaristi Nästi Jeskanen on jättänyt bändin. Miten homma toimii nelimiehisenä, Horo-Hepe?
– Hyvin! Bändi on erinomaisessa kuosissa ja lavalla kulkee vähemmän piuhoja, mihin kompastua – samoin ihmisten välillä – varmaan ymmärrät, mitä tarkoitan? Neljästään on helpompi sopia asioista ja aikatauluista. Jokaisella soittajalla on muitakin bändejä ja omia juttuja; joskus tie vie toisaalle. Ei siinä mene välit poikki tai mitään sellaista.
– Nyrkkitappelussa on tapahtunut miehistönvaihdoksia varmaan jokaisen äänityksen välillä, ja me ollaan totuttu niihin. Kerran eräs basistimme oli lähdössä bändistä ja hänellä oli valmiina kaveri, jota hän suositteli tilalleen.

Äänititte edellisen levyn Lauri Elorannan kanssa. Nyt palasitte Haluan olla rocktähti ja saada paljon naisia -albumin (2014) äänittäjän Jani Viitasen kanssa Headline-studiolle. Miksi?
– Headline oli tosiaan ennestään tuttu paikka ja sijaitsee Tampereella, joten oli ihan käytännön syistä kätevämpää äänittää siellä. Jani Viitanen tekee hyvää jälkeä nopeasti. Nyrkkitappelun ei tarvitse hioa hirveän pitkään jotain soundeja. Meidän jutussa on tärkeämpää saada vangittua narulle ainakin osa siitä energiasta, mikä meillä on livenä, ja studiossakin soitetaan biisit livenä. Kunnon studiofiiliksissä on silti mukavampi äänittää, kuin runkata raitoja jossain treenikämpän nurkassa ja odottaa, milloin Macci paukahtaa paskaksi.

Äänesi kuulostaa uudella albumilla todella hyvältä. Siinä on sellaista lunkia rentoutta, mitä ei aiemmilla Nyrkkitappelun levyillä ole ollut.
– Mukava kuulla. Olen saanut sellaistakin palautetta, että laulusuoritukseni ei kuulostaisi tarpeeksi räkäiseltä. Aikaisempia Nyrkkitappelun levyjä äänitettäessä en ole aina välttämättä tiennyt, miltä korkeudelta minun kannattaa joku tietty biisi vetää. Välillä laulu on onnistunut paremmin, välillä ei. Nyt kappaleita treenattiin paljon ennen äänityksiä. Albumin biisit kulkevat yhtä lukuunottamatta kaikki samasta sävellajista ja lihasmuistiini tallentui, miten nämä kuuluu vetää. Se toi suoritukseen varmuutta ja rentoutta. Lisäksi sanoitukset ovat Nyrkkitappelun musiikissa erittäin tärkeitä, joten niistä pitää saada kunnolla selvää.

Teksti: Jari Mäkelä