Viidenteen albumiinsa ehättänyt Nyrkkitappelu taitaa nyky-Suomessa täyttää parhaiten sen lokeron, jota eräs tuttavani kutsui junttipunkiksi. Hän ei tarkoittanut sitä hyvällä, mutta termin voi kääntää vahvuudeksi. Kyllä mutkatonta katutasorokkia ja hoilauskuoroja tarvitaan maailmassa siinä kuin monia hienostuneempiakin asioita.
Viitekehyksessään Nyrkkitappelu onkin kehkeytynyt melkoiseksi hittikoneeksi, jolla on jopa varaa jättää täyspitkältä pois sellainen leka kuin vuoden takainen ep-raita Vitosen stretsit. Bängereitä löytyy toki tästäkin valikoimasta. Nyrkkitappelun tapauksessa niitä ryydittävät usein laulaja Hepen tarttuvat sloganit, jotka ovatkin tässä musiikissa elintärkeitä. Jokin Kyykkyviini on tietysti joka tapauksessa kova biisi, mutta vielä kovempi siksi, että siinä lauletaan: ”Nääs tällä pyllyllä käydään alahyllyllä!”
Varsinaisesti Nyrkkitappelu ei ole albumibändi. Kaavaa voi toki varioida loputtomiin, mutta sinänsä kompakti 25 minuutin mittakin tuntuu vähän tarpeettomalta. ”Täytyy mennä niillä mitä on”, tiivistää Hepe päätösraidalla, ja juuri näin hänen yhtyeensä tekeekin.
Nyrkkitappelulla on aseet tehdä juuri se, mitä heidän yleisönsä kaipaa, ja tokkopa muuta sitten tarvitaankaan.
