Alkuperäisen bändin kulta-aikojen lisäksi Alice Cooperin uran mielenkiintoisinta aikaa oli DaDaan (1983) kulminoitunut 80-luvun alku, jolloin mies oli täysin sekaisin ja Alice Cooperin ja Vincent Furnierin välinen raja hämärtyi. Alkuaikojen kauhuviihde vaihtui todelliseksi synkkyydeksi.
Alkoholin ja crackin sumentaman ajanjakson biisejä on yleensä ollut livesetistä turha etsiä. Nyt kuitenkin poikkeuksellisesti Flush The Fashionin (1980) Pain on mahtunut mukaan. Sen ja robzombiemaiseksi päivitetyn The World Needs Gutsin lisäksi hyvällä tasapainolla 70-luvun hiteistä ja uudemmista biiseistä koostuva setti ei tarjoa yllätyksiä.
I’m Eighteenin ja School’s Outin kaltaiset ikivihreät toimivat hyvin lihaksikkaan moderneilla soundeilla ja bändin soitto on tyylikästä. Biisimateriaalia kunnioitetaan, mutta ei liian orjallisesti. Esimerkiksi Billion Dollar Babiesiin on lähes huomaamatta ympätty mukaan anakronistista whammy bar -taiteilua.
Bändillä on selvästi hauskaa biisien parissa ja niin on kuuntelijallakin. Myös Cooperin ääni on erittäin hyvässä kunnossa. Nyky-Cooper on toki enemmän viihdettä kuin taidetta, mutta edelleen yllättävänkin hyvää sellaista.
