ALICE COOPER: Dirty Diamonds

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2005.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Joku kirous on oltava harteilla, kun kahteen peräkkäiseen napakymppiin ei ole osuttu 70-luvun alun jälkeen. Edellisen kiekon tavoin painitaan Alicen omimmalla alueella paljaamman rockin kimpussa ja unohdetaan ilmaisua liikaa tukkinut hevimöyrintä.

Arvio

ALICE COOPER
Dirty Diamonds
Spitfire

Joku kirous on oltava harteilla, kun kahteen peräkkäiseen napakymppiin ei ole osuttu 70-luvun alun jälkeen. Edellisen kiekon tavoin painitaan Alicen omimmalla alueella paljaamman rockin kimpussa ja unohdetaan ilmaisua liikaa tukkinut hevimöyrintä. Ote on sottainen ja soundi rupinen ja kova, mutta ainekset, joista The Eyes Of Alice Cooperilla kiehui liki klassista materiaalia, tärvätään nyt innottomaan toistoon.

Avausbiisi lähtee hiipivästi kuin AC/DC:n Live Wire ja nimisiivu on kuin saksofonilla koristeltua Fu Manchua. Silti lähes puhdasverinen country-balladi The Saga Of Jesse Jane, joka tosin on lähempänä outlaw-osastoa, jää ainoaksi enemmän levyhyllylle kuin jääkaapille houkuttelevaksi kappaleeksi. Kitararaitojen sovitus hivelee ja Alice juttelee itseään nätillä nuotilla eristykseen. Steal That Carin kaltaiset pakkorockit ovat ohi puolessa minuutissa eikä tämänkertainen mielipuoliballadi Pretty Ballerinakaan herätä halua kietoutua pakkopaitaan.

The Eyes Of Alice Cooper (2003) oli parasta pastorin poikaa sitten The Last Temptatinin (1994), joka oli puolestaan jämerin esitys sitten Welcome To My Nightmaren (1975). Dirty Diamondskin lahtaa 80-luvun taitteen albumit, mutta niiden teosta Alicella ei taida olla muistikuvia. 

Lisää luettavaa