Alice Cooperin ja tuottaja Bob Ezrinin yhteistyön renessanssi on kestänyt nyt yli vuosikymmenen. Moderneilla popsävyillä varustettu klassikkolevyn jatko-osa Welcome 2 My Nightmare (2011) oli menestyksekkäin Cooper-levy sitten Trash-albumin (1989). Vierailijakaartissa edustivat vuonna 1974 hajonneen alkuperäisen Alice Cooper -bändin jäsenet Michael Bruce, Neal Smith ja Dennis Dunaway, jotka sulostuttivat läsnäolollaan myös seuraavia albumeita Paranormal (2017) ja Detroit Stories (2021).
Originaalin yhtyeen ounastellun paluualbumin sijaan Ezrin ja Cooper ovat taltioineet kiertueaiheisen teemalevyn Cooperin pitkäaikaisen keikkakokoonpanon kanssa. Vuodesta 1996 lähtien yhtyeessä kitaroinut Ryan Roxie, Welcome 2 My Nightmaren nauhoituksista asti mukana ollut Tommy Henriksen sekä vuosikymmenen bändissä soittanut Nita Strauss louhivat 80-lukulaisia hard rock- ja blues-riffejä ammattitaidolla. Inspiraatiota voisi olla enemmänkin. Welcome To The Show, Turbonegrosta muistuttava All Over The World sekä Kane Robertsin tiluttelulla kuorrutettu Dead Don’t Dance ovat kelpo ralleja. Big Boots -hupailu sopisi Steel Pantherin ohjelmistoon.
Road sisältää myös kourallisen Cooper-klassikkotasolle kohoavia kappaleita. Melodinen I’m Alice hyödyntää Billion Dollar Babies -aikakauden soundeja tekijäkaartissaan muun muassa ruotsalainen glam metal -veteraani Kee Marcello. Teema-albumin päätökseksi sovelias 100 More Miles on pieteetillä sovitettu, parhaista Cooper-perinteistä ammentava mahtipontinen sävelmä. Kolmas tykkibiisi on originaaliversiota melko tarkasti mukaileva Lace And Whiskey -albumin (1977) Road Rats, joka on ristitty Road Rats Foreveriksi.
Baby Please Don’t Go ei ole Bo Diddley -cover, vaan boogiejunttauksen seasta edukseen erottuva streitti balladi. Turha The Who -versiointi Magic Bus haiskahtaa Detroit Storiesin ylijäämäraidalta, jota kenties jo Cooperin originaali kokoonpano on tykännyt soittaa livenä. Rumpali Glen Sobelin taidonnäytteen jälkeen albumi päättyy yleisön suosionosoituksiin.
