Levyarvio: Ennakkoluuloton ja aina irtiottovalmis – Mark Laneganin uralla määrä ei korvaa laatua

Mark Lanegan
Straight Songs Of Sorrow
Heavenly

Screaming Treesin jälkeen Mark Lanegan on kulkenut omia polkujaan valtaosan urastaan. Grungejäärän eklektinen yhteistyö eri tahojen kanssa on jättänyt miehen tekemisistä vähän sekavan, joskin ennakkoluulottoman kuvan. Soololevyjään – Bandilla ja ilman – on ollut hankala jaksaa seurata.

Straight Songs Of Sorrow’n 15 biisiä eivät selkiytä Laneganin artistikuvaa, mutta alleviivaavat tämän irtiottovalmiutta ja rappioromanttista estetiikkaa. Albumi pelaa elektronisen ja akustisen ilmaisun yhteispelillä, vuorotellen kumpaakin painottaen. Synteettiset taustat toimivat paikoin, kuten rauhaisan pianovetoisessa Churchbells, Ghostsissa, mutta pahimmat Aphex Twin -pohjat eivät jaksa riemastuttaa. Levyn jonkintasoinen linjakkuus johtuu vain miehen syvältä kouraisevasta äänestä ja jopa yliampuvan synkeistä lyriikoista.

Laneganin ties kuinka monennesta albumista haluaisi tykätä yhtä paljon kuin vereslihaisesta varhaisesta tuotannostaan. Straight Songs Of Sorrow’lla on kyllä The Winding Sheetin (1990) uljautta, kuten musertavalla Skeleton Keyllä ja uniselta rukoukselta kuulostavalla Daylight In The Nocturnal Housella. Onnistumisia varjostaa kuitenkin se, että vähintään puolet albumista on levotonta täytetauhkaa.