Jukka Orman tribuuttilevytys väistää ovelasti suomalaisiin ikivihreisiin tangosovituksiin liiankin hanakasti pyrkineen, jähmeän saksalaisen marssitahdituksen. Hän ei kuitenkaan tyydy tekemään valikoimistaan kappaleista Tuomari Nurmion tapaan anarkisesti murrettuja vastarytmisiä sovituksia, huumoripopiksi sortuvia, ivallisia nuorisorock-versioita tai omahyväisen hienostelevaa laulutaidetta. Argentiinan Pusta on hauskan leikillisen nimensä, viattoman iskelmällisen mielikuvan keventämää, mutta ytimeltään vakavasti otettavaa ja hehkuvassa genren arvonannossaan suorastaan harrasta tulkintaa tangosävelmien ja -sanoitusten arkipyhimmistä unelmista.
Tapa jolla Orma soittaa ydinmelodian helmeilevällä kitarallaan ja laulaa sanoitukset vakain, verkkaisin painotuksin avaa Toivo Kärjen, Unto Monosen ja kotimaahamme omittujen coverien (Tango Desiree, Hopeinen kuu) keskeisen lumovoiman. Mamba Assefan rytmiikka ja sävyhöystöt, Eeva Koivusalon taianomaiset, rinnakkaismelodiset kontrabassokuviot sekä Jukka Gustavsonin Hammondit kahdessa kappaleessa täyttävät Orman muille soittimille jättämän antoisan väljän kulkutilan täydellisesti. Yksittäisinä kappaleina levyn siivut, kuulijan mausta riippuen, saattaisivat herättää kummastusta ja muutosvastarintaakin, mutta kokonaisteoksena Argentiinan Pustan tangot tukevat ja perustelevat toisiaan harkitussa ja hallitussa sävelnautintojen kirjossa.
Jukka Orma, mistä kaukaa juontui idea soittaa suomalaista tangoa maailmankansalaisen avoimella mielellä ja miten kappaleet valikoituivat?
– Idea on ollut pitkään mielessä, 90-luvun Voodoo Tango -bändistä lähtien. Alkujaan toki jo 60-luvun radion rinnakkaisohjelman iskelmistä ja tangoista sekä savikiekoista, joita kuuntelen grammarillani. Aloin merkata ylös parhaiten mieleen jääviä. Noin 20–30 oli kasassa, kun aloin katsoa, mihin saisi mielekkään näkökulman. Ilman lähestymistapaa rytmiikkaan tai sointumaailmaan ei ole järkeä jatkaa.
En osaa olla despoottinen määräilijä, vaan soitot ja soundit on haettu yhdessä, ja meillä oli kaikilla kivaa.
Miten houkuttelit oivat muusikot, Mamba Assefan, Eeva Koivusalon sekä Jukka Gustavsonin mukaan ja mikä on heidän merkityksensä levytyksen soitoissa, soundeissa ja sovituksissa?
– Mamban ja hänen ainutlaatuisen rytmiikkansa kanssa tunnen syvää läheisyyttä. Näitä tangoja tapailtiin ensin kaksin hänen kanssaan. Eevan kanssa on tehty jo hyvää yhteistyötä. Hänellä on tanssilavataustaa, niin kuin minullakin. Hän hallitsee kontrabasson, jonka soundin halusin levylle. Gutsiin yhteys syntyi jo Madame Georgen aikaan 70-luvulla. Hieno lämmin ihminen, joka mielellään tarjoutui mukaan kahteen biisin. Varsinkin Unto Monosen Tähdet meren yllä nousi uusiin korkeuksiin. Näiden muusikoiden panos on todella iso. En osaa olla despoottinen määräilijä, vaan soitot ja soundit on haettu yhdessä, ja meillä oli kaikilla kivaa.
Minkälaiset olivat omat ambitiosi, haasteesi ja nautintosi kitaristina ja laulajana?
– Tein tribuutin iskelmätaivaan tähdille ja tanssilavaskenelle. Nimenomaan sävelmille ja sanoituksille. Perustava dogma oli se, että vanhojen levytysten tapaan ensin soitetaan koko melodia läpi, ja vasta sitten laulaja ja sanoitus tulevat mukaan. Toinen dogma on, että soitan joka biisillä Gretschin White Falcon -kitaraa, joka on nautinnollinen mutta myös haastava soitin. Kun vaihdoin Stratosta siihen, oli kuin nousisi moottoripyörältä laatuautoon. Pelkästään sen valkean ja kullan väriestetiikka on upea. Melkein joka kappale alkaa sille kitaralle sovitetulle melodialla ennen laulua.
Teksti: Asko Alanen
