Levyarvio: Kerrankin oikeasti merkittävä kadonnut albumi! John Coltrane on huonoimmillaankin kiinnostavampi kuin keskivertonero

John Coltrane
Both Directions At Once: The Lost Album
Impulse

Usein kadonneet levyt katoavat ihan syystä ja hyvin harvoin ne vastaavat hypeä tai täyttävät niihin ladatut, täysin epärealistiset odotukset.

John Coltrane on eri asia.

Ensinnäkin, huonoimmillaankin Coltrane on kiinnostavampi kuin keskivertonero. Toisekseen, levyllä soittaa se klassinen bändi: rumpali Elvin Jones, basisti Jimmy Garrison ja pianisti McCoy Tyner. Tässä kvartetissa oli jotain pelottavan syvää ja voimakasta. Kolmanneksi, levy on äänitetty aikana jolloin Coltrane oli muuttumassa taiteilijana ja lähtemässä hiukan kosmisemmalle tripille. Tässä Coltrane pelaa tunnetuilla vahvuuksillaan ja sillä lähestymistavalla, joka oli tehnyt hänestä tähden, jazzin kontekstissa, mutta jokin kaipaus on taustalla aistittavissa. Seuraavana vuonna (1965) ilmestyivät Crescent ja A Love Supreme, ja Coltranen maailma muuttui. Siitä alkoi, saksofonisti Wayne Shorterin sanoin, yritys soittaa parempi tapa elää.

Levyn koskettavin hetki on triona ilman pianoa vedetty versio Eden Ahbezin Nature Boysta. Se on Coltranea hauraimmillaan. Harvinaista, varsinkin tällä varsin lihaksikkaalla kokoonpanolla. Myös ilman Tyneria soitettu Impressions on ajatuksia herättävä.