Levyarvio: Litku Klemetin kolmas albumi on kuin kokoelma päiväunia, joissa baarireissukin voi tuntua sotaretkeltä

Litku Klemetti
Taika tapahtuu
Luova

1970-luku vaikuttaa ajalta, jolloin jopa iskelmämusiikki tuntui seikkailevalta ja progressiiviselta. Seija Simola esiintyi Wigwamin kanssa ja Maarit versioi Rolling Stonesia. Tämä on se taiteellinen premissi, josta Litku Klemetin suosion jälkeinen ”vaikea toinen levy” lähtee liikkeelle.

Lauluntekijä Sanna Klemetti on sanonut haluavansa kuvitella. Levy kuulostaakin eräänlaiselta kuvitteluprosessin avaamiselta kuulijalle. Se kuvaa juurikin sitä tilaa, kun Taika tapahtuu. Useammassa kappaleessa kaipaillaan ohjeita joko Hectorin kaltaisilta idoleilta tai arkkityypeiksi jääviltä hippiurkureilta.

Levy kuulostaakin eräänlaiselta kuvitteluprosessin avaamiselta kuulijalle. Se kuvaa juurikin sitä tilaa, kun Taika tapahtuu.

Albumin polveilevat laulut ovat päiväunia, joissa perinteisen, progelle ominaisen hölynpölyfantasian tai lukion perustason filosofiapohdinnan sijaan keskitytään taiteen kokijan ja kuluttajan tuntemuksiin. Periaatteessa sekin on ihan yhtä ”nörttiä”, mutta samalla miellyttävän rehellistä musadiggarin itsereflektointia.

Osuvin esimerkki tästä on päälle kuusiminuuttinen eepos Sytkäri, joka saa baarireissun kuulostamaan sotaretkeltä. Vaikka sellaisiahan ne useasti ovat.

Taika tapahtuu on suunnilleen niin rohkeaa musiikkia, mihin Klemetti asemassaan tällä hetkellä voikin kyetä. Hittipotentiaalisia biisejä on suunnilleen kaksi – Yöt on unta varten ja Miksi en lähtisi kaupunkiin, joista jälkimmäisenkin suoraviivaisuus mutkistetaan parilla, humalaisen pyöräilijän horjunnalta kuulostavalla urkurönsyllä. Sarjakuvamaiset sävellysratkaisut toimivat.

Levystä tulee mieleen itsestäänselvien wigwamien lisäksi myös Juice Leskisen ”progressiivinen” kausi 1970-luvun lopulta – eli se osasto, joka on tribuuttikonsertteihin aivan liian kummallista. Sellaiset kappaleet kuin Lahti tai Tauko tuntuvat etäisiltä sukulaisilta Taika tapahtuun kunnianhimoisille sävellyksille. Ne hahmottelevat monimutkaisia kokonaisuuksia, mutta malttavat pysyä käsitettävän popin rajoissa.

Parempi niin, koska 20-minuuttisia rapsodioita maailmassa onkin jo tarpeeksi. Miksei Klemetillä olisi sellaisiinkin potentiaalia, mutta vasta silloin, kun hänen erinomainen tyylitajunsa sen sallii. Taika tapahtuu on joka tapauksessa mainio summaus tähänastisista konsepteista, mutta ennen kaikkea se sisältää myös lupauksen tulevasta potentiaalista.