”Minä suuntaa anelen / kunnes kerran perille löydän”, uskoutuu Piia Viitanen nimikkoyhtyeensä neljännen levyn alussa. Samalla hän kiteyttää koko albumin mielenmaiseman. Meidän jälkeemme hiljaisuus on huolellisesti äänellistettyä pohdintaa, jota ajavat eteenpäin niin elämän selittämättömyys kuin tuntemisen vääjäämättömyyskin.
Laulujen sävykäs folk tukee näitä lähtökohtia täydellisesti. Se kasvattaa sävelet yhtenäiseksi tunnetilaksi, jonka Viitasen selkeäpiirteinen tulkinta tuo lähelle. Samalla liikkumasäde pysyy ihailtavan laajana. Osoittelemattoman rikkaasti sovitetut kappaleet hakeutuvat tämän tästä kauas alkupisteestä ilman pelkoa loimilankojen katkeamisesta.
Vahvasta kappalemateriaalista huolimatta levyn dramaturgia ei pelkisty yksittäisiin teoksiin. Pikemminkin se ilmenee musiikin myötäsyntyistä kauneutta reunustavana tummuuden ja alitajuisuuden juonteena, joka jalostuu albumin edetessä vastauksiksi. Viimeistään jälkipuoliskon ydinraidat – ajankuvaa raadollistava nimikkokappale, kehollisen herkkä Iho ja animistinen Murheen mustat laulajat – kyllääntyvät mestarilliseksi synteesiksi, joka osoittaa Viitasen kulkeneen koko ajan oikeaan suuntaan.
Kun Lintulaulu hieman myöhemmin lennättää sävelet lopullisesti maailmalle, pysähtyy matkanteko sadun ja todellisuuden rajalle. Sieltä avautuu huikea näköala ihmisyyden kaikkiin muotoihin.
