Laulaja-lauluntekijä Piia Viitanen yhtyeineen sai kehuja ja nostetta edellisellä, erinomaisella Meidän jälkeemme hiljaisuus -albumilla (2019) ja varsinkin sen pysäyttävällä, ilmastokriisiaiheisella nimibiisillä. Sitten tuli korona ja tappoi keikat. Viitanen puolestaan tuli äidiksi.
Palatessaan levytysrintamalle hän tekee sen omakustanneartistina, vaikka ottajia isohkolle ja kasvupotentiaaliselle indienimelle varmasti löytyisi. Viitanen haluaa kuitenkin ymmärrettävästi pitää musiikkinsa omissa käsissään. Eikä Julius Maurasen isoksi tuottama Ihmisen aika tarvitse mitään DIY-tasoitusta. Se on vielä hiotumpi ja itsevarmempi kuin edeltäjänsä, samoin kuin musiikillisesti entistä monipuolisempi.
Viitasen Piia tunnetaan varsin vakavia aiheita käsittelevänä lauluntekijänä. Yksi Ihmisen ajan potentiaalinen sudenkuoppa voisi olla vähän liikaankin patetiaan sukeltaminen. Kappalekohtaisesti tätä saattaa esiintyäkin, mutta levykokonaisuuden dynamiikka auttaa väistämään pahimman. Viitanen ei edes yritä tälläkään kertaa väistää ihmiskunnan synkältä näyttäviä näkymiä tai levyn nimen mukaisia elämänkaaremme merkityksen pohdiskeluja, mutta ne folkrockahtavat vakavikkobiisit on järkevästi sijoitettu levyn alkuun, jonka jälkeen matka saa seikkailullisempia sävyjä.
Puolivälissä nimikappale paiskaa kuulijaa vähän puskista synkällä, perusbiisiformaattia rikkovalla eepoksella, joka maailmanlopun näkyineen heijastelee lähinnä post punkin taiteellisempaa laitaa. Lopussa Outo tyttö ilakoi arkisemmalla aiheella, mutta yhä isommalla pop-sovituksella, ja seesteinen, hieman unenomainen Piritorin kuningas on hillitysti kasvava oppikirjanmukainen päätöskappale.
Pitkään odotetusta levystä kuuluu, että merkkiteosta on lähdetty tekemään. Vaarallinenkin lähtökohta, mutta musiikillisen näkemyksen ja sanomisen palon avulla se tulee oikeutetuksi. On vaikea nähdä, ettei Ihmisen aikaa nähtäisi jonkin sortin olennaisuutena tämän vuoden Suomi-tarjonnassa. Se on statementin omainen teos, joka tuskin ainakaan kutistuu lisäkuuntelussa.
