Levyarvio: Onko pelimannihenki korvannut maanisen studiotyöstön? – The War On Drugsin isärockista puuttuu nyt majesteettisuus

The War On Drugs
I Don't Live Here Anymore
Warner

Sänkipartainen Adam Granduciel patsastelee tuulisella rannalla kulahtaneessa kirppistuulitakissa. Välinpitämättömän sotkuiset kutrit lepattavat tuulessa. Videokuvaa on muokattu siten, että se näyttää 16-milliselle filmille kuvatulta. Albumin nimibiisillä Granduciel muistelee ”vanhoja päiviä”, ”kun kävimme katsomassa Bob Dylania”. Bryan Adams -syntikat välkehtivät liepeillä.

Muilla I Don’t Live Here Anymore -albumin kappaleilla lauletaan muun muassa isistä ja pikkukaupungeista. Old Skin -kappale yhdistää molemmat, ja nousee puolivälissä The Riveriltä kuulostavaan E Street Band -pauhuun. Kuulemma Granducielin pienen pojan nimi on Bruce.

Naurattaa. Voiko mikään muuttua tämän enempää amalgaamiksi viimeisen vuosikymmenen sisällä seulaksi kuluneesta ”dad rockin” konseptista? Onko areena- ja Grammy-sarjaan vuoden 2017 A Deeper Understanding -albumillaan noussut bändi pelannut genren loppuun?

Suuret linjat ovat pysyneet melko samoina. Tämä on ihanaa soundia ainakin meille, jotka alun perinkin War On Drugsiin ihastuimme. Kuitenkin edeltäjän maaninen studiotyöstö tuntuu korvautuneen ripauksella pelimannihenkeä. Soundi on aiempaa runsaampi: tässä soittaa ihan kokonainen bändi. Yli 10-minuuttisia yöajon taustaraitoja levyllä ei myöskään ole. Tilalla ovat americana ja folk – myös aiheissa.

Tämä on pakoton ja helppo, mutta lopulta vain mukava levy.

Avausraita Living Proof voisi olla kantrimpaa Wilcoa. Levyn tunnelmat vievät myös Tom Pettyyn (Wasted) ja 1980-luvun Bob Dylaniin (Occasional Rain) edellislevyiltä tunnistetun krautrock-nakutuksen sijaan. Harmonia’s Dream on ehkä lähimpänä saksalaismotoriikkaa, ja folk-touhusta hetkeksi muihin maisemiin vie Victimin sekvenssipulssi.

Silti I Don’t Live Here Anymorelta jää puuttumaan kahden edeltäjänsä majesteettisuus. Vaikka nimikappale on ilman muuta mestarillisen vapahtava stadionvirsi, voisi se kaivata kiertoradalleen, jos nyt ei Red Eyesin kerran-elämässä-osumaa, niin edes Holding Onin kaltaisen koukun.

Tämä on pakoton ja helppo, mutta lopulta vain mukava levy. Saahan sellaisiakin tehdä.