Levyarvio: Pyhimys taitaa sekä hitit että taiteellisen kunnianhimon

Pyhimys
Tapa Poika
Johanna

Libanonilaissyntyisen kirjailijan Kahlil Gibranin runokokoelmassa Sand And Foam (1926) on lause: ”Half of what I say is meaningless; but I say it so that the other half may reach you.” Populaarikulttuuriin perehtyneille se saattaa olla tuttu John Lennonin Julia-kappaleen alkusäkeistä, hieman muunneltuna tosin. Sekä Gibran että Lennon ymmärsivät, että yhdistääkseen menestyksen ja taiteellisen kunnianhimon on yleisön luokse kulkeva tie raivattava jollain tutulla, sisällön suhteen merkityksettömällä.

Saman asian on ymmärtänyt myös Mikko Kuoppala eli Pyhimys. Suomalaisessa musiikkikentässä ei liene toista, joka osaisi yhtä taitavasti liukua altaan matalasta päästä syvään, fiiliksestä ja muodosta rakennetuista bilebiiseistä kantaaottavuuteen tai synkkämieliseen sisäiseen dialogiin. On tietysti moneen kertaan todettu, että Kuoppalan tuotokset Teflon Brothersissa, esimerkiksi hitit Pämppää ja Maradona (kesä ’86), eroavat suuresti Ruger Hauerin urbaaneista teksteistä tai Pyhimyksen henkilökohtaisista pohdiskeluista, mutta Kuoppalan musiikin kohdalla jako sisällöttömään raharäppiin ja monitasoiseen spoken wordiin on yksinkertaistava. Populaareimmillaankin hän osaa olla kantaaottava – ja paljaimmillaankin populaari.

Suomalaisessa musiikkikentässä ei liene toista, joka osaisi yhtä taitavasti liukua altaan matalasta päästä syvään.

Pyhimyksen yhdeksäs albumi Tapa poika on sekä taiteellisesti kunnianhimoinen että kaupallisesti puoleensavetävä teos. Sen kaksi julkaistua singleä, Vestan kanssa yhteistyössä syntynyt Kynnet, kynnet ja viime vuoden Voice of Finland -kisasta tutun Aksel Kankaanrannan kanssa tehty Jättiläinen ovat ajanmukaisella tuotannolla ja hittisoinnutuksella kuorrutettuja avunhuutoja, joissa säälitään itseä ja etsitään lämpöä, ehkä toiselta ihmiseltä, ehkä oman pään sisältä. Ne avaavat tien albumin maailmaan, mutta myös esittelevät sen kantavan teeman. Samaan aikaan levyn toisen puoli, Tabu Records -kollektiivin biitteihin tehdyt kappaleet, ovat kylmempiä ja hyökkäävämpiä. Esimerkiksi levyn avaavaa Pyhän vitutuksen katedraalia on vaikea kuvitella Spotifyn kuunnelluimpien listalle.

Kuoppalan monipuolisuutta kuvaa hänen kykynsä valita yhteistyökumppaneita. Vestan ja Aksel Kankaanrannan lisäksi albumilla esiintyvät muun muassa Henrik ”Tiisu” Illikainen ja Hulda Huima. Kahdessa tekstissä kirjoittajina vierailevat Miki Liukkonen ja Heikki Salo, ja tuotantopuolella Väinö Wallenius ja Riku Mattila vastaavat, ettei homma lähde täysin käsistä. Monipäisen tekijäkaartin aikaansaama kokonaisuus onkin äänellisesti hajanainen, mutta ei sekava.

Tapa poika on teemallinen kokonaisuus, jonka jokainen säe vaikuttaa tarkkaan harkitulta.

Lopulta albumin soundin nivoo yhteen Pyhimyksen ääni. Räppärinä Kuoppala ei ole koskaan ollut värikkäin, mutta omien tekstiensä sisällön hän osaa tulkita erinomaisesti. Ja kirjoittajana hän on jälleen todella terävä. Tapa poika ei etene yhtenäisen tarinan lailla, mutta se on silti teemallinen kokonaisuus, jonka jokainen säe vaikuttaa tarkkaan harkitulta. Yllättäviäkin näkökulmia on siellä täällä. Esimerkiksi ajatus käyttää Zairen diktaattoria Mobutu Sese Sekoa vertauskuvana läheisilleen hirveitä tekevästä ihmisestä lähentelee neroutta.

Tarvittaessa Pyhimys hallitsee myös suoran kerronnan, kuten levyn päätösbiisissä: ”Kauneus pilas perhosen, hyödyst tuli harmi, kun jokaisel on vastaus, ei keskusteluu tarvi”.