Soolouransa lopettamisella edellisen Paranoid-kokopitkänsä (2011) aikaan uhannut Pyhimys on täällä taas.
Karvaimmin pettynevät Ruger Hauerin yhteiskuntapaatokseen mieltyneet. Sosiaalipoliittisten epäkohtien osoittelun sijaan Pyhin luupin alla on yksilön kasvu. Miehen sluibailevan valveutunut flow on entisensä, mutta ”tää on lääkärin määräämää mun lasis, mul on musta koira, sen nimi on masis” -tyyppiset ajoituksellisesti kömpelöt kompositiot kummastuttavat hetkittäin. Levyn erittäin tunnelmallisen biitin (OP Beats) kantamana käynnistävä Ei unta ennen Maltsuu on raita, jolla kaupunginosaromantiikka kietoutuu kertojan uudistumassa olevaan elämäntilanteeseen ansiokkaasti. Myös samassa kirkkaana kuplivassa pohjavedessä kahlaava Yona-yhteistyö Aina ku Aira vakuuttaa.
Eletty mikä eletty, meni miten meni, deal with it. Johannan tuotantopäällikkönä aikuisten töitä nykyään paiskivan Mikko Kuoppalan tuorein Pyhimys-albumi haluaa pysäyttää. Verbaalisesti pystyvän sanataiteilijan manifestoivien katsantojen todellinen elävöittäminen vaatisi kuitenkin vieläkin laveampaa linssiä. Muuten tapahtuu elähtäminen. Askel toivottavaan suuntaan Pettymys on ehdottomasti.
