Pyhimyksestä on tullut viime vuosien aikana kotimaisella musiikkikentällä hahmo, jolle on vaikea löytää maansa skenessä vertailukohtaa. Kansansuosion kuin varkain löytänyt älykköräppäri, joka pukee sanoiksi niin viiltävän ironian kuin tavallisen tallaajan kokemukset, on kuin suomiräpin Juice – ja huonoimmillaankin härmähiphopin Mikko Alatalo. Yhtä tunnettu, muttei suinkaan niin legendaarinen.
Pyhimys starttaa Mikko-albuminsa ja uuden vuosikymmenen sämpläämällä Ismo Alankoa, mikä tavallaan alleviivaa hänen rooliaan keskiikäistyneen ja -luokkaistuneen suomirapin keskeisenä hahmona. Vaikka Pyhimys kokisi olevansa haarukka elämän keitossa, hän on onnistunut tekemään itsestään koko kansan Mikon. Menestystään itsekin kyseenalaistavan miehen, jonka leipä tulee tasaisesti älykköjen ja bileräpin ystävien streameista. Laskelmoitua kakkaa? Ei sentään, vaikka hän tietää itsekin dilemmansa.
Mikolta ei ole löydettävissä edellisen albumin kaltaisia napakymppejä eikä pop-Pyhimys osu tässä ottelussa aina maaliin.
2010-luvun loppupuolelta tuttuun Pyhimys-tapaan Mikko tekee jakoa kahteen radio- ja albumibiisien välillä jälkimmäisen jäädessä selvästi tappiolle. Se on harmi, sillä Mikolta ei ole löydettävissä edellisen albumin kaltaisia napakymppejä eikä pop-Pyhimys osu tässä ottelussa aina maaliin.
Mikko Kuoppalan nimikkoalbumin suuri kysymysmerkki on Valo pimeän, joka kauniista ajatuksestaan huolimatta kompastuu siihen, että kappale on liian selvä suomiversio Kendrick Lamarin ja SZA:n vuoden 2017 All the Stars -hitistä – biitistä ja sävellajista aina kertosäkeensä tematiikkaan asti. On turha epäillä, etteikö yhteisistä nimittäjistä oltaisi oltu tietoisia ennen biisin julkaisua, sen verran selviä yhtenäisyydet ovat. Kuka se sanoikaan, että muut räppärit vain suomentaa?
Mikko on hyvä läpileikkaus Pyhimyksen nykyhetkestä, mutta se kärsii selvän suunnan puutteesta.
Mikon vierailijalista on pitkälti tähtikimaraa, mutta Pyhimykseltä voisi toivoa parempaakin. Tuntuu nimittäin hieman ilmiselvältä valinnalta, että Fuck the Worldin kitarasoolon soittaa Alexi Laiho – Suomesta löytyy kiinnostavampiakin kitaristeja. Siinä missä Tapa poika -levyn (2018) vierailijoista nostetta uralleen selvästi sai eniten Vesta, tältä albumilta samanlaisia tulevaisuuden tähtiä on vaikea löytää. Bitch Alertin ja Liemisen ottaminen mukaan albumille kappaleiden selkärangaksi samplejen sijaan ovat hauskoja vetoja, mutta vierailijoiden nimien jättäminen vain levynkansiin puolestaan herättää kysymyksiä.
Mikko on hyvä läpileikkaus Pyhimyksen nykyhetkestä, mutta se kärsii selvän suunnan puutteesta. Biisit kyllä erottuvat toisistaan, mutta punainen lanka puuttuu. Liekö syynä viime vuonna julkaistun Saimaa-yhteistyölevyn konseptimaisuus, mutta Kuoppalalta ei tunnu Mikolla löytyvän kiinnostusta rakentaa albumilla suurta kuvaa, vaan parsia käsillä olevista kankaista tilkkutäkkiä. Mutta se kuvastaakin hyvin ihmisen persoonan syvintä ydintä – ihminen ei ole loppuun suunniteltu kokonaisuus, vaikka albumilta sitä voisi odottaakin.
Mikko tuntuu kärsivän Tapa pojan menestyskrapulasta. Jättiläisen olkapäältä on helppo katsella tulevaan, mutta tällä kokonaisuudella ei viedä kotiin sixpackiä Emma-gaalasta.
