Tool-fanien pitkä piina ja odotus päättyivät elokuun lopussa, kun vaihtoehtometallin suurin kulttiyhtye sai vihdoin ja viimein ulos uuden pitkäsoittonsa. Luonnollisesti tämä herättää kysymyksen: onko bändillä mitään realistisia mahdollisuuksia täyttää niitä odotuksista, joita sen harteille on 13 vuodessa kasattu?
Vaihtoehtoja ei ole montaa. Joko bändi uudistaa itsensä ja soundinsa ja fanit pettyvät, koska eivät saa sitä ”vanhaa kunnon” Toolia, tai sitten yhtye pelaa varman päälle ja fanit pettyvät, koska saavat lisää ”samaa vanhaa” bändin polkiessa paikoillaan.
Pintaraapaisu osoittaa, että näistä vaihtoehdoista Tool on lähimpänä jälkimmäistä ja kuulostaa niin omalta itseltään kuin vain voi. Danny Careyn ja Justin Chancellorin rytmiryhmä luo perustan, joka polyrytmeistä ja erikoisista tahtilajeista huolimatta pysyy jämäkkänä antaen Adam Jonesin kitaramaalailuille tilaa. Kaiken kruunaa Maynard James Keenan – ääni, jollaisia löytyy raskaasta musiikista vain harvoilta ja valituilta.
Sävellysprosessi vei raportoidusti paljon aikaa ja sen kuulee niin hyvässä kuin vähän pahassakin.
Siinä missä edellislevy 10,000 Daysillä (2006) oli selkeä jako iskevien progemetallibiisien kuten Vicarious, Jambi ja Rosetta Stoned sekä pitkien ja maalailevien tunnelmapalojen kuten Wings For Marie/10,000 Days ja Right In Two välillä, Fear Inoculum on yhtä tunnelmaa alusta loppuun. Jokainen varsinainen kappale kellottaa vähintään 10 minuuttia, biisit alkavat hyvin minimalistisesti kitaranäppäilyllä tai perkussioilla ja samat teemat toistuvat pitkän kaavan mukaan kasvaen ja kasvaen kerros kerrokselta.
Sävellysprosessi vei raportoidusti paljon aikaa, ja sen kuulee niin hyvässä kuin vähän pahassakin. Levyllä on paljon pitkiä instrumentaaliosioita, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta nyt Maynardin rooli jää yllättävänkin pieneksi. Mikä on sääli, kun miettii, millainen voimanpesä bändillä onkaan laulajana.
Toolin kehitys alkuvuosien angstisesta ja grungevivahteisesta vaihtoehtohevistä jatkuu siis linjakkaasti kohti fiilistelevää ja tunnelmallista progea.
Toolin hevimmän puolen ystäville levy saattaa myös osoittautua hieman tylsäksi, sillä loppurymistelytkin ovat varsin maltillisia. Kaiken kuitenkin kruunaa levyn pisin ja komein kappale, lähes 16-minuuttinen 7empest, jolla se progemetalli-Toolkin nostaa taas päätään ja Maynard pääsee myös revittelemään.
Toolin kehitys alkuvuosien angstisesta ja grungevivahteisesta vaihtoehtohevistä jatkuu siis linjakkaasti kohti fiilistelevää ja tunnelmallista progea. Levy vaatii aikaa ja keskittymistä auetakseen eikä siltä 7empestiä lukuun ottamatta nouse esiin yksittäisiä helmiä samalla tavalla kuin aiemmilta levyiltä. Albumi on siinä mielessä ajaton, että se istuu hyvin vanhojen levyjen jatkoksi eikä lähde seikkailemaan liian röyhkeästi kauas omasta karsinastaan vaan uusia elementtejä käytetään huomaamattomasti ja minimalistisesti.
Ei Fear Inoculumista ole Æniman (1996) tai Lateraluksen (2001) haastajaksi, mutta se seisoo omilla jaloillaan ja kuulostaa luonnolliselta jatkumolta 10,000 Daysin jälkeen. 13 vuoden odotuksiin on tosiaan vaikea ellei mahdoton vastata, mutta Keenan, Jones, Chancellor ja Carey jäävät mielestäni tässä tapauksessa voiton puolelle.