TOOL: Lateralus

TOOL
Lateralus
Volcano

Itseinhon ja nihilismin pohjamutia ansiokkaasti luotaavan Toolin suosio on päässyt muutaman viime vuoden aikana kasvamaan kerrassaan arvaamattomiin mittasuhteisiin. Niinpä kvartetin hartaasti rakentaman uuden albumin äärellä ensimmäinen tunne on, Orwellin ja Huxleyn mieleen tuovan muodonkin huomioon ottaen, vapauttava huojennus. USA:ssa yllättäen peräti platinaa myynyt fantastinen Ænima (1996) tuntuu siivittäneen tämän pääosin kalifornialaisen yhtyeen entistä hurjempaan syöksyyn kohti oman jungilaisen dystopiametallinsa sydäntä – ei siis onneksi lähellekään mitään sellaista, mitä voisi kutsua kaupalliseksi.
Maynard James Keenan laulaa edelleen kuin jonkin mustan temppelin melankolinen muezzin ja Adam Jones antaa korventavan maanisen hypnokitaransa osoittaa, miksi vokalistin suoraan sanoen lapsellinen A Perfect Circle oli lopulta vain gootteja kosiskeleva rahankeruuhanke. Rumpali Danny Carey annostelee basisti Justin Chancellorin kanssa tanakan runttauksen vastapainoksi geometrisen tarkkoja tahtilajivaihdoksia sekä soutavaa 6/8-rytistystä tyylitajulla, joka tekee poikkeavammistakin elementeistä kokonaisuuden palvelemiseen alistettuja palasia, ei suinkaan mitään itsetarkoituksellisia trikkejä. Ryhmän kehittyneestä musiikillisesta draamantajusta voi nostaa esiin vaikka yksittäisen raidan nimeltä Schism, parivaljakon Parabol-Parabola, polyrytmiseksi intoutuvan avaajan The Grudge tai liki sinfoniseksi kasvavan kolmisarjan Disposition-Reflection-Triad. Tool tekee kolmannella täyspitkällään haastavaa, paikka paikoin jopa historiallista musiikkia, jota monikaan sen kollegoista ei osaisi tai edes uskaltaisi luoda; selkeästi tähän suuntaan on aiemmin viittaillut vain kanadalaisen Voi Vodin kahdentoista vuoden takainen scifimetallieepos Nothingface.
Yleiseltä tekstuaaliselta ilmeeltään Lateralus on kuin kolea moderni tutkielma niistä samoista absurdeista ja usein ilottomista aiheista, joiden myötä nimensä maailmanhistoriaan aikanaan maalasivat Samuel Beckettin, Albert Camus'n ja Franz Kafkan kaltaiset nerokkaat sanan taiturit. Ei ole liioiteltua sanoa, että Maynard James Keenan jatkaa rocklyyrikoiden katraassa aivan omassa liigassaan. Vaikka miehen teemat (ihmisyys, ihmissuhteet, eksistentialismi, seksualismi) ovatkin samoja kuin useilla kollegoillaan, pohdiskeleva ja dekonstruktiivinen käsittelytapa hakee vertaistaan. Jotta keitos ei kävisi liian sakeaksi, Tool tarjoilee taas Adam Jonesin suunnittelemaan upeaan kanteen asti ulottuvaa omaa pseudotieteellistä mystiikkaansa, johon kuuluvat olennaisina osina lukuisat maagiset, numerologiset, astronomiset ja okkultistiset vivahteet sekä erilaiset anatomiset ja lääketieteelliset intressit. Dekadenttia tai negatiivista älykkömetallibändiä tästä toisinaan hyvinkin hirtehisestä nelikosta ei siis helposti saa, vaikka moista usein yritetäänkin.
Huiman paineen alla syntynyt, kiihkeästi odotettu ja David Bottrillin mestarillisesti tallentama Lateralus on kiekko, jolla Tool lopullisesti osoittaa olevansa petojen sukua. Tämä 78 minuuttia ja 58 sekuntia kestävä tuotos on 2000-luvun ensimmäinen aidosti wagneriaaninen rocktaideteos, looginen jatke King Crimsonin sekä Van Der Graaf Generatorin miespolven ikäisille neronleimauksille Red sekä Pawn Hearts ja Toolin ikioma Salò – Sodoman 120 päivää.