Levyarvio: Tuottaja ryhtyi vihdoin oikeaksi levylaulajaksi – Pykärin ”ensimmäinen todellinen soolo” on tyylikästä mutta harmitonta konepoppia

Arvio julkaistu Soundissa 6/2021.
Kirjoittanut: Mikael Mattila.

Arvio

Pykäri
Pyqäri
PME

Pari riemunkirjavaa tuottajalevyä Reginan jälkeen sukunimensä turvista tuutannut Mikko Pykäri esiintyy kolmannella sooloalbumillaan ensimmäistä kertaa todellisesti ”soolona”. Levyä on suurieleisesti markkinoitu sillä kärjellä, että aiemmin mykkänä sivussa pysytellyt auteur uskaltaa ensimmäistä kertaa levylaulajaksi esittämään ”egottomaksi souliksi” määriteltyjä laulujaan.

Onhan se aina sympaattista, kun hiljainen tyyppi laulaa: Ringo Starrin sooloesitykset Beatlesin levyillä ovat useimmiten hyvinkin hauskoja.

Aivan Ringon karismaan Pykäri ei tulkinnoissaan kuitenkaan yllä. Äänenkäyttö on kohteliaan raukeaa, ja sen esikuvina lienevät Lauri Haavin tai Iben kaltaiset superjunnut. Pykärillä on kuitenkin taakkanaan nelikymppisen jähmeys, joten meno tuo enemmän mieleen Stigin.

Parempi silti jähmistellä, sillä sympatiapisteiden keruu laulutaitojen puutteiden korostamisella tuskin sopisi Pykärin tyyliin.

Laatutavaraa Allas Sea Poolilla, Ravintola Löylyn terassilla tai ihan vain Katri Valan puistossa viininjuonnin taustalle kuunneltavaksi.

Mitään suoranaista tarttumapintaa Pyqärin lauluissa ei oikein ole. Teksteissä viipaloidaan vesimeloneja ja heitellään astiastoja. Toinen esittelee uimapukuaan, mutta laulajaminän ajatukset harhailevat muualle. Ihmissuhdejuttuja ja kommunikaatiovaikeuksia, joo-o, mutta niiden merkitykset ovat kuin yksi levyn otsikoista, Saippuaa. Pykäri on myöntänyt suoraan, ettei oikeastaan edes tiedä, mistä ennakkosinkku (maestron ensimmäinen kokonaan yksin tekemä kappale) Ongelmia edes kertoo.

Levyn paras kappale on laiskasti lönkyttelevä Omena. Ehkä se kuulostaa Reino Nordinilta, mutta siinä on jotakin vetoavaa suomisoul-pöljyyttä, ja toisaalta se on selkeä silmänisku viime vuosien japanilaiselle city pop -buumille. Sävellyksen groove on varastettu liki suoraan Mariya Takeuchin kulttiklassikosta Plastic Love.

Täydellisessä harmittomuudessaankin Pykäri on aina vain ärsyttävän hyvä tuottaja. Levy on soundeiltaan ammattimaista ja asiaankuuluvan tyylikästä konepoppia – aika lailla samaa juurta kuin hänen taannoisen duonsa Shine 2009:n tuotanto. Laatutavaraa Allas Sea Poolilla, Ravintola Löylyn terassilla tai ihan vain Katri Valan puistossa viininjuonnin taustalle kuunneltavaksi.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa