Laulaja-lauluntekijä Antti Autio kiinnitti huomioni vuoden 2017 esikoisalbuminsa nimibiisillä Minä tuon mukanani sateet, jota parempaa tunteellista folk rockia en muistanut hetkeen kuulleeni. Onkin ilahduttavaa, että kakkoslevyllä Autio on jalostanut saman ilmaisun todella toimivaksi kokonaisuudeksi, jolle ei ole liian suoria vertailukohtia.
Tämä ei ole tyyppi ja kitara -rämpyttelyä, vaan erinomainen bändi kasvattaa Aution laulut hienovaraiseksi maksimalismiksi, josta ei paatosta puutu, vaan ei nyanssejakaan. Johonkin ensilevyjen aikaiseen Leonard Coheniin voisi viitata, mutta tarpeetonta sekin on, sillä soundi on hyvällä tavalla moderni ja nasaali kokijanääni selvemmin vereslihalla, mikä ei estä tekstejä täyttymästä runollisen hienoista kuvista.
Näin uljasta ja koskettavaa musiikkia syntyy, kun ei pelkää tiettyä naurettavuuttakaan. Ehkä baariromanttinen Kallio edustaisi sitä, mutta löytää sekin paikkansa tässä kokonaisuudessa vaivatta.
Esikoisalbumillasi oli nimibiisin kaltaisia huippuhetkiä, mutta uutuus tuntuu tasaisemmin erinomaiselta. Se ei noudata stereotypioita kakkosalbumista. Millainen on näiden laulujen syntyhistoria?
– Olin Minä tuon mukanani sateet -albumin jälkeen hyvin malttamattomana tekemässä seuraavaa levyä. Minulla oli muutama kappale valmiina jo silloin. Minulle oli myös alusta asti selvää, minkälaisia teemoja seuraava levy käsittelisi. Halusin käsitellä mm. ekokatastrofia ja sen aiheuttamia tunteita ja pelkoja jollakin tavoin. Musiikillisesti tavoitteena oli tehdä keskenään hyvin erilaisia sovituksia ja tutkia kuinka monenlaisia tulokulmia yhteen levyyn mahtuu.
– Tein uusia kappaleita myös äänitysten aikana, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Esimerkiksi levyn nimikkobiisi tuli mukaan viimeisten joukossa. Sen lyriikoissa kiteytyy ehkä myös jotakin itse levytysprosessista: sitä ikään kuin etsii jotakin tiettyä, mutta vielä etsiessään ei ole yhtään varma, että mikä se etsittävä asia on.
– Levyn kappaleiden synnyssä on ajallisesti todella pitkä jänneväli. Isoisästäni kertova kappale Emmanuel on kulkenut mukanani vuosia, mutta se ei löytänyt tietään ensimmäiselle levylle.
Kaikki luettu ja koettu vaikuttaa jollakin tapaa ajatteluun ja myös samalla kappaleiden tekoon.
Muusikoilta kysytään usein musiikillisia vaikutteita, mutta sinun tekstisi ovat sellaisia, että haluaisin kysyä kirjallisia esikuviasi.
– Kirjallisten esikuvien nimeäminen on yhtä mahdotonta kuin musiikillistenkin. Tuntuu nimittäin siltä, että kaikki luettu ja koettu vaikuttaa jollakin tapaa ajatteluun ja myös samalla kappaleiden tekoon. Ehkä helpointa on vastata sitä kautta, että mitä kirjallisia teoksia tunnistan vaikuttaneen tapaani kirjoittaa tekstejä vaikkapa tämän levyn osalta. Esimerkiksi Albert Camus’n Putoaminen on vaikuttanut paljon Rikkinäinen piha -kappaleen syntyyn ja John Irvingin Garpin maailman tietyt kohdat sysäsivät Pihalla tuulee taas -kappaleen syntymään. Jostakin syystä Clarice Lispectorin Tähden hetki oli teos, jota ajattelin paljon Maailman reunalla -kappaletta tehdessäni. Maailman reunalla- ja Aavikko -kappaleissa on myös paljon Eeva-Liisa Mannerin runoista vaikuttuneita mielikuvia.
Nykyään tyypilliseen tapaan kakkoslevyäsi on pohjustettu viime vuonna julkaistusta Tehty sinulle -biisistä alkaen. Mikä on suhteesi musiikkibisneksen nykyisiin toimintamalleihin?
– Itse olen kokonaisuuksien ystävä. Miellän kappaleitteni kommunikoivan keskenään siinä määrin, että haluan nähdä ne osana tiettyä kokonaisuutta.
– Nykyinen musiikkibisneksen trendi keskittyä singlejulkaisuihin on enimmäkseen radiosoiton kalastelua. Singlekulttuuri on myös hyvin linjassa nykypäivän hektiseen ja nopeaan viestintään, jossa kolmen minuutin mittaisen biisin kuunteleminen voi olla jopa päivän rauhoittavin hetki.
– Toisaalta en ole ajatellut omasta musiikistani niin, että singleillä halutaan pelkästään radiosoittoa. Sinkkujen julkaisu on tuonut tähän prosessiin eräänlaisia etappeja ja se on jopa rauhoittanut levyn tekoa. Singlen avulla edes jotakin pysyvää lukitaan ennen koko levyn teon julkistamista.
Teksti: Niko Peltonen
