Laulaja-lauluntekijöiden kansoittamilla kentillä musiikillinen vaatimattomuus nostetaan usein jonkinlaiseksi perihyveeksi. Pelkästään kitarassa tai parhaimmillaankin vaatimattomassa instrumenttiarsenaalissa pitäytyminen samastetaan rehellisyyteen ja indie-eetoksen elinvoimaisuudelle niin kovin tärkeään autenttisuuden mystiikkaan.
Toisella levyllään ruotsalaisartisti Lykke Li Zachrisson on valinnut aiheeseensa toisenlaisen tulokulman. Wounded Rhymesin avaustahdit ilmoille rymistelevä Youth Knows No Pain soi isosti ja sopivan rokonarpisesti, Lykke Lin laulaessa kuin ihan liikaa Lucky Strikeja ja bourbonia sisuksiinsa haalinut 1960-luvun tyttöbänditähti. Vaikutelma pysyy yllä kautta levyn; paikoin jopa siinä määrin, että hiomattoman, vanhan kunnon soundin tavoittelu alkaa tuntua fetissiltä.
Wounded Rhymesilla paikoin kunnianhimoiset ja toisinaan taas liki luonnosmaiset popsävellykset ympäröidään hienoilla orkestroinneilla ja sovitusratkaisuilla. Lykke Li -albumin sijasta voisikin aivan hyvin puhua bändilevystä – niin elimellisesti kumisevat vaikkapa Lars Skoglundin rummut ja John Erikssonin mainiot perkussiot. Sitä ei tietenkään käy kiistäminen, että itseään auki repivä Lykke Li on levyn kiehtovimpia elementtejä.
