MOTORPSYCHO: Phanerothyme

MOTORPSYCHO
Phanerothyme
Stickman

1980-luvun lopussa toimintansa aloittanut Motorpsycho on heivannut riivatulla julkaisu- ja keikkarumballa itsensä kotimaassaan Norjassa sangen suosituksi yhtyeeksi. Ilmeisesti sikäläisellä väellä on paitsi korkea elintaso myös hyvä maku, Suomessa näin rehevällä retrorokilla ei olisi mitään asiaa listakärkeen.
Psykedeelisesti nimetty Phanerothyme jatkaa aika pitkälle siitä mihin bändin läpimurtolevy Let 'em Eat Cake jäi. Alkuaikoina aika kovaakin porausta harrastanut yhtye on asettunut tekemään seesteisempää, sangen moneen suuntaan sojottavaa ja hyvässä mielessä aikuista rokkia. Motorpsychon ydintrion musiikilliseen ruokavalioon on selvästi kuulunut paljon 1960-70-lukujen vaihteen musiikkia. Lauluharmoniat, akustiset folk-kitarat ja ulvovat happosoolot ovat miljoonaan kertaan hyödynnettyjä tekemisen välineitä, eikä niiden varassa ehkä maailman omaperäisintä tai ainakaan moderneinta musiikkia synny. Loistavasti orkestroitu ja tuotettu Phanerothyme liikkuu kuitenkin niin laajalla tyyliskaalalla, ettei levystä synny ummehtunutta kopiotunnelmaa.
Vaikka sylttytehtaalle on monen kappaleen kohdalla aivan suora näköyhteys, irtoaa "Snah" Ryanin ja kumppaneiden aivonystyröistä riittävästi sielukkuutta ja vilpittömyyttä nirsonkin kuuntelijan tarpeisiin. Levyn avaava Bedroom Eyes kertoo heti mitä tuleman pitää: muotinimi Nick Drake on selvästi laulun esikuva, mutta kappaleen toteutus on niin osaava ja aseistariisuva, ettei yhteys menneeseen häiritse. Tämä balanssi kantaa hyvin koko albumin läpi.
Doorsilta sun muilta nyysityt ideat on uitettu hallitusti erittäin hyviin omiin kappaleisiin, jotka lauletaan ja soitetaan briljantisti.
Motorpsycho-uutuudella on mukana myös hittipotentiaalia: The Slow Phaseoutin kaltaiset groovaavat popit kasvattavat toivottavasti orkesterin entuudestaan vahvaa kannatusta. Popkoukut ovat kuitenkin vain osa moottoripsykojen psykedeelistä viehätysvoimaa ja bändin todellinen osaaminen ja oivallus paljastuu levyn vapaammissa osuuksissa. Go To Californian majesteetillinen hippisoolo osuu suoraan omaan mielihyväkeskukseeni. Kuuntelen murisevaa lsd-soundia kateudesta ja kunnioituksesta vihreänä: tällaista tyylitajua ja syvää näkemystä ei voi ostaa edes öljyrahoilla.