Pinkillä on kova halu profiloitua vakavasti otettavaksi viihdyttäjäksi. 4 Non Blondesin vokalisti Linda Perry, joka kirjoitti hänen kanssaan viime levyllä (M!ssundaztood, 2001), on väistynyt sivuosaan. Tim Armstrong on uuden pitkäsoiton dominoiva ääni. Rancidin kitaristi kirjoittaa, tuottaa ja soittaa vielä kitaraa Pinkille! Try This on enemmän hänen näköisensä levy kuin Pinkin, sillä jälkimmäisen musiikillinen identiteetti on edelleen murroksessa. Siltä hänen kolme levyään kuulostavat – vai onko niistä kukin vain voimakkaasti tuotettu? Trouble-videolla laulajatar pahoinpitelee miehiä ja pelastaa prostituoidut asiakkailtaan. Kallis video on epäselvä ja päätön, joskin se saattaa käsikirjoitukseltaan vastata Pinkin toiveita. Mistä ihmeestä tässä naisessa näkemyksineen on kyse?
Pink, syntymänimeltään Alecia Moore, on 24-vuotias Philadelphian lähistöllä varttunut laulaja ja tanssijatar, jonka kerrotaan nuoruudessaan työskennelleen Schoolz of Thoughtin kanssa (Schoolz of Thought on The Roots -jäsenen Scratchin paikallinen hip hop -kombo, jonka ensilevy julkaistiin alkuvuodesta). 90-luvulla hänet valittiin MCA:n ideoimaan lyhytikäiseen Basic Instinct -projektiin, sittemmin nykyisen managerinsa Antonio ”LA” Reidin Choiceen, jonka tulevaisuus oli niin ikään heikko.
LaFace-sopimuksen myötä auennut sooloura näytti vuosituhannen alussa suotuisalta. Levy-yhtiötään johtavat L.A. Reid ja Babyface olivat edellisenä vuonna julkaisseet kuusinkertaista platinaa myyneen FanMailin – TLC:n kolmannen albumin – ja vähemmän yllättäen Pinkin esikoinen, keväällä 2000 julkaistu Can’t Take Me Home on tuotannollisesti läheistä sukua mainitulle r&b-virstanpylväälle. Tiettävästi Pink vihasi levyä tai ainakin sen vastaanottoa, esittäjän yksilöllisyydestä kun ei syntynyt kummoistakaan keskustelua, eikä asiaa auttanut 80-luvun hard rockia ja tanssittavaa radiobiittiä yhdistellyt M!ssundaztood, joka on kuitenkin sekavuudessaan valloittavan mielikuvituksellinen ja pyyteetön, kapinallinen poplevy.
Try This puolestaan on ensimmäinen looginen siirto Pinkin ammattilaisuralla, vaikka sitä on hehkutettu uhkarohkeaksi harppaukseksi ajankohtaisien soundien keskiöstä tuntemattomaan. Särökitaravallit ovat tuskin vuosiin olleet yhtä hyvässä huudossa. Ja Armstrongista oivan kollaboraattorin löytänyt Pink ei ole enää yhtä kärkäs kirjoittamaan itsetarkoituksellisen henkilökohtaisesti. Pinkistä ei oikein ollut sellaiseen; lopputulos ei ollut avoin vaan ainoastaan kiusallinen.
Valitettavasti hänellä ei ole myöskään itsevarmuutta venyttää tyyliratkaisujaan täyteen potentiaaliin, ja lopputulos on valju: materiaali on selkeästi saman tytön, joka korvaa i-kirjaimet huutomerkein. Voi, kun se olisi edes puoliksi yhtä tehokas kuin mielistelevä!