PINK: I’m Not Dead

PINK
I'm Not Dead
La Face

Vanhan viisauden mukaan rahalla saa ja hevosella pääsee. Käytännön kanssa tuolla sutkauksella on kovin vähän tekemistä. Todellista asianlaitaa havainnollistavat esimerkiksi Jokereiden liigajoukkue ja P!nkin neljäs albumi. I’m Not Dead -levyssä on makua ja luonnetta kuin eilisessä purkassa.

Ensimmäiseen levyltä lohkaistuun singleen on nimetty P!nkin lisäksi kolme muutakin kirjoittajaa. Juuri siltä Stupid Girls -kappale kuulostaakin, epätoivoiselta yritykseltä, Destiny’s Childin Bootyliciousin ja Gwen Stefanin Rich Girlin mutaatiolta, jossa ei ole kummankaan raikkautta, reippautta ja tarttuvuutta. Toisaalta taidossa tehdä näin geneeristä päivänpoppia on jotain samalla tavalla kiehtovaa kuin Pariisissa säilytettävässä metrin prototyypissä.

I’m Not Dead -levyn kansitarrassa luetellaan toiveikkaasti viisi hittisingleä. Niistä mikään ei tunnu vastustamattomalta monsterilta. Long Way To Happy, Who Knew sekä Nobody Knows olisivat kuin kotonaan Avril Lavignen aikuistumislevylllä ja U + Ur Hand -kappaleen puhkuminen ei kaada korttitaloakaan. Ja arvatkaapa ovatko ns. riviraidat vielä hengettömämpiä ja persoonattomampia biisejä? Ovathan ne. I’m Not Dead -albumi ottaa kansiaan myöten mallinsa Gwen Stefanin lähes loistavalta Love. Angel. Music. Baby. -levyltä. Gwenin kiekon kansista on luettavissa Dallas Austinin, Nellee Hooperin, Dr. Dren, Andre 3000:n ja The Neptunesin kaltaisia nimiä, kun P!nk on pannut pelimerkkinsä Billy Mannin ja Max Martinin kaltaisiin liukuhihnatyöläisiin. Siinä on vissi ero.

Levyn takakannessa pinnallista popkulttuuria inhoava P!nk esittelee pyllyvakoaan. Se ei varmastikaan ole sattumaa. Sen tarkoitus on myydä enemmän levyjä puberteetti-ikäisille pojille, joilla ei ole oikeaa tyttöystävää.