Olen aiemminkin halunnut pitää Pinkin levyistä, mutta jokin on estänyt. Olipa ongelma sitten lähetyksessä tai vastaanotossa, niin nyt sitä ei ole. The Truth About Love on kaikessa massiivisuudessaan hieno kokonaisuus.
Laulajana Pink on temperamentiltaan kuin uuden ajan Meatloaf. Hän selvästi elää isojen kertosäkeiden ”palkeet auki” -hetkiä varten, hiljaisemmissakin biiseissä. Truth About Love on selvästi tehty sillä silmällä, että mikä tahansa biisi voidaan nostaa sinkuksi. Levy on totaalista muotovaliomyllytystä alusta loppuun. Normaalisti tällainen on aika uuvuttavaa ja tylsää, mutta Pink on saanut ladattua kaikkiin biiseihin niin järkyttävän määrän paloa, että levyn kuuntelee kuin tyhjää vaan.
Pink on yhteistyökumppaneineen, joihin kuuluvat luottomies Billy Mann, Ruotsin oikea kuningas Max Martin ja nerokas jokapaikanhöylä Greg Kurstin, onnistunut myös tekemään aika luontevalla tavalla eklektisen valtavirtalevyn. Kurstin vastaa joistain levyn hienoimmista hetkistä, kuten The Black Keysin kanssa samoista lähteistä lainaavasta biisistä How Come You’re Not Here. Se on tosin vahvempaa tekoa kuin keskiverto The Black Keys -ralli. Varsinkin kertosäkeiden ja lopun Queen-kitarat saavat hymyilemään.
Levyn nimibiisi on mahtava kierrätys Blurin Song 2:n parhaista paloista. Taas naurattaa. Balladitkin toimivat, vaikka ne ovat usein tällaisten stadioneille tähdättyjen täsmäohjusten Akilleen kantapää. Sekä Beam Me Up että levyn päättävä The Great Escape ovat kuin parhaalta mahdolliselta 1970-luvulta. Juuri siltä, joka on olemassa vain nostalgian funktiona.
Kerrankin suurellä sydämellä tehtyä isoa musiikkia, johon on helppo rakastua. Tähän ei moni pysty.