Jos edelliset muistikuvasi Prefab Sproutista juontavat juurensa 1980-luvulle, saattaa yllä oleva Paddy McAloonin kuva aiheuttaa hämmennystä. Sen aikaiseen pop-ilmastoon suhteellisen vaivatta istunut, muutaman helisevien kitaroiden ja kirkkaiden synasoundien koristaman hitinkin (When Love Breaks Down, Cars And Girls, King Of Rock’n’Roll) tehnyt siisti poppari näyttää vanhemmiten muuttuneen Saruman Valkoiseksi.
McAloon on tässä ajassa entistäkin ainutlaatuisempi ilmestys, ja siksikin hänen paluunsa on niin tärkeää.
Onneksi on kuvatodisteet, sillä Crimson/Redin soidessa voisi luulla ajan pysähtyneen. Albumin helkkyvä, romanttinen ja hienostunut soundi on erehtymättömästi saman neron sormista kuin vaikkapa klassikoilla Steve McQueen tai From Langley Park To Memphis (1985 ja 1988). Vain Paddy McAloon voi vuonna 2013 soittaa melodiat synan harmonica- tai brass-soundeilla ilman pienintäkään ironiaa. McAloon on tässä ajassa entistäkin ainutlaatuisempi ilmestys, ja siksikin hänen paluunsa on niin tärkeää.
Paluusta puhuminen on perusteltua, sillä edellinen uudesta materiaalista koostunut albumi, laimeahko Gunman And Other Stories ilmestyi 12 vuotta sitten. Tässä välissä on saatu julkaisemattomista, parikymmentä vuotta vanhoista lauluista koottu erinomainen Let’s Change The World With Music (2010) sekä kokeellinen soololevy I Trawl The Megahertz (2003). Julkaisutahtia ovat hidastaneet konkreettisesti sekä Paddyn näköä että kuuloa rapauttaneet sairaudet.
Useimmissa arvioissa Crimson/Redin on todettu olevan parasta Prefabia sitten Jordan: The Comebackin (1990), enkä näe syytä olla eri mieltä. Itse asiassa Crimson/Red saattaa jopa olla pitkää ja rönsyilevää Jordania onnistuneempi kokonaisuutena.
Paddy on tehnyt Crimson/Redin käytännössä täysin yksin, sillä mukana ei ole enää Wendy Smithiä eikä edes Martin-veljeä. Muuten sitä ei huomaa, mutta Wendyn stemmojen puuttuminen kieltämättä harmittaa.
Erinomainen albumi siis, mutta eihän sen pitäisi ketään yllättää. Paddy McAloonilla on aina ollut aivan ilmiömäinen melodiantaju, joka yhdistettynä tunteikkaasti hönkäilevään lauluun, persoonalliseen soinnutteluun, häpeämättömän sokeriseen tuotantoon ja mieltä askarruttaviin kielikuviin on järisyttänyt popfanin sydänjuuria lukemattomia kertoja.
Crimson/Red on kymmenen loistoraidan nippu, ja tarkoitan kirjaimellisesti kymmentä erinomaista sävellystä. On hätkähdyttävää, kuinka harvinaista sellaiseen onkaan törmätä. Jo levyn aloittava, naurettavan vaivattomasti etenevä The Best Jewel Thief In The World kohoaa hänen parhaiden laulujen joukkoon. Teksti houkuttaisi tekemään tulkintoja, mutta toisaalta sen haluaa ottaa kirjaimellisesti ylistyksenä maailman taitavimmalle jalokivivarkaalle: ”Interpol can’t catch you / The cameras always show a screen of snow / Ergo – you’re the best jewel thief in the world.” Pakko rakastaa jo ergo-sanan (latinaa, tarkoittaa ”siispä”) käytön takia.
Valloittavassa Billy-biisissä hän kuvailee ihastustaan vastustamattomasti: ”Her smile is like a fairground / I’m basking in the glow.” Songs Of Danny Galwayssa Paddy laulaa koskettavasti Jimmy Webbistä ja Mysteriousin innoittajana on toiminut toinen idoli Bob Dylan.
Eniten Paddyn teksteissä ihastuttaa huumori. Laulut ovat täynnä nokkelia vertauksia ja herkullisia kuvailuja, kuten kohtaaminen paholaisen kanssa laulussa Devil Came A Calling: ”The devil came a calling / No brimstone, fire or rain / In fact I found him charming, articulate, urbane.”
Prefab Sproutin musiikin erinomaisuus perustuu kahteen vastakkaiseen seikkaan. Toisaalta ollaan äärimmäisten perusasioiden eli melodisten, kompaktien ja hyvin tehtyjen popbiisien äärellä. Toisaalta Paddy McAloonin kohdalla on pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tällaista ei tee kukaan muu. Ei menneinä vuosikymmeninä eikä varsinkaan nyt.
