RAGE AGAINST THE MACHINE: The Battle Of Los Angeles

RAGE AGAINST THE MACHINE
The Battle Of Los Angeles
Sony

Rage Against The Machinen seitsemän vuotta sitten ilmestynyt debyyttilevy oli ja on edelleen 90-luvun rockin merkkiteos: sillä se yhdisti vimmaisen rapin kirskuviin metallikitaroihin ja hitsasi liitoskohdan ennenkuulumattomalla raivolla. Yhtyeen avoin poliittisuus ja tyylinsä persoonallisuus herättivät runsaasti huomiota ja saivat liikkeelle kokonaisen jäljittelijöiden armeijan (Hei vaan Jonathan Davis ja Fred Durst!), josta ei tietystikään ole noussut bändille yhtään vakavaa uhkaajaa. Neljä vuotta myöhemmin kakkoslevy Evil Empirella RATM monipuolisti biisivalikoimaansa ja tukevoitti soundiansa Brendan O´Brienin johdolla. Jälleen kohtuuttoman kauan odotetulla The Battle Of Los Angelesilla bändi ei oikeastaan esittele itsestään mitään uutta. Vihaisuus ei onneksi ole kadonnut mihinkään, Rage Against The Machine on tälläkin levyllä yhtä tyyni kuin pommi, aivan kuten bändi itsekin vihjaa.
Jo avausbiisi Testifyssa voi kuulla mikä erottaa RATM:n heikommistaan: vallankumouksellisen innovatiivinen, edelleen hämmästyttäviä ääniä välineestään saava kitaristi Tom Morello, Zack de la Rochan viittätoista kärsivää asennemetallivokalistia vastaava agitointi ja alan luotettavin rytmiryhmä Timmy Commerford/Brad Wilk. Biisimateriaali on yksittäisiä hittejä kaihtavaa, levyn instant-ässäksi osoittautuvaa Guerrilla Radiota lukuun ottamatta. Tässä oikeastaan kalvaakin pieni epäilyksen peikko mieltä: onko The Battle Of Los Angeles tasaisen erinomainen vai erinomaisen tasapaksu? Mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä varmemmin alan kallistua ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Tosin niitä ennakkotiedoissa luvattuja hip-hopvaikutteita ei levyllä ole aiempaa yhtään enempää, vaikka RATM onkin viime aikoina tehnyt yhteistyötä niin Public Enemyn kuin Snoop Dogginkin kanssa. Eikä puisevaa ensivaikutelmaa helpota sekään, että levyn tälläkin kertaa tuottanut O´Brien on tuntunut jättäneen potikat samoihin asentoihin Evil Empiren jäljiltä, sillä soundiensa puolesta levy on edeltäjäänsä nähden lähes identtinen.
Helvetin hyvä kiekko The Battle Of Los Angeles on, sitä kenenkään on turha epäillä. Mestareille standardit ovat vain muita korkeammalla.