RAGE AGAINST THE MACHINE: Rage Against The Machine

RAGE AGAINST THE MACHINE
Rage Against The Machine
Epic

On työlästä suostutella aivot hyväksymään, että tämä täysin ajattomassa tilassa lilluva levy täyttää jo 20 vuotta. Rage Against The Machine julkaistiin aikaan ja paikkaan, jossa sanan ”metalli” eteen oli juuri liitetty tai tultaisiin pian liittämään tänään antiikkisilta kalskahtavia etuliitteitä funk, nu sekä rap.

Vaikka Faith No More, Red Hot Chili Peppers, Living Colour ja muut olivat jo vuosia risteyttäneet raskaan rockin ja hiphopkulttuurin osia, odotti iso murros Kaliforniassa vielä tuloaan. Lopulta patovallin löivät rikki Rage Against The Machine ja Korn. Vallankumous söi tässäkin tapauksessa pian lapsensa, ja kun areenalle marssitettiin Limp Bizkitin ja Linkin Parkin kaltaisia tekijöitä, oli peli aitouspoliisien mukaan ohi.

Mikä sitten teki juuri tästä levystä niin tehokkaan ja kestävän? Pienet ja yksinkertaiset asiat: Zack de la Rochan vauhkon vittuuntuneet räpit, Tom Morellon yhtä lailla Led Zeppelinille kuin Public Enemyllekin velkaa olevat kitarariffit ja -kuviot, Tim Commerfordin ja Brad Wilkin tarttuvat kompit, tuottaja Garth Richardsonin suosima kuiva äänikuva ja helposti omaksuttavat iskulauseet sekä niiden takana väijyvä vasemmistolainen sanoma. Rage Against The Machinen armottoman ensilevyn aggression pariin on tullut palailtua säännöllisesti, mutta useammin tulee kuunneltua paremmat biisit sisältävää Evil Empirea (1996) ja The Battle Of Los Angelesia (1999).

Uusinnan bonuksena tulevat sinkkujen b-puolet, liveraitoja ja eka demo. Ei siis juuri lisäarvoa, mutta ehkä jollekin se lopullinen syy hankkia tämä klassikko vihdoin kotiin.