RIVAL SONS: Head Down

Arvio julkaistu Soundissa 9/2012.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Pakko se on uskoa: Suomi on edelleen perusjyystön luvattu maa. Sanoo elek­tro­­postneodiskoteekin suhdanne­barometri mitä tahansa, aina jostain pölähtää pölkkypäistä hardrockia vetävä farkkujoukkio, joka ainakin liveaktina saavuttaa täällä vankan suosion.

Arvio

RIVAL SONS
Head Down
Earache

Pakko se on uskoa: Suomi on edelleen perusjyystön luvattu maa. Sanoo elek­tro­­postneodiskoteekin suhdanne­barometri mitä tahansa, aina jostain pölähtää pölkkypäistä hardrockia vetävä farkkujoukkio, joka ainakin liveaktina saavuttaa täällä vankan suosion. Tänä vuonna riffipohjaisen perinnelouhinnan saralla kovin nousija on ollut kalifornialainen Rival Sons.

Kuten retroyhtyeiden kohdalla tapana on, voi nytkin päivitellä kyynisesti, että miksi juuri tämä  osuu ja uppoaa juuri nyt? Onhan näitä kuultu. Kyllä Led Zeppelin oli parempi. Järkevin vastaus tällaisiin pähkäilyihin on aina sama: nämä Rival Sonsit, Wolfmotherit, Danko Jonesit, The Darknessit ja Graveyardit eivät ikinä ole mukakriittisellä nillityksellä ja snobinäppäröinnillä avautuvia hommeleita. Joskus on kiva vetää kunnon jytää.

Head Down on sataprosenttisen taantumuksellinen rocklevy ja sellaisena erittäin viihdyttävä. Tuotannon ja soiton puolesta albumi on suvereenin tyylitajuinen ja karsinassaan pysyvä. 1970-luvun asetuksilla murisevat kitarat roikaavat mukavan suurpiirteisesti eikä yhtyeen jykevä rytmiryhmäkään edusta mitään laserkirurgiaa. Rival Sonsin ässäkortti on laulaja Jay Buchanan, tuo liehuvalahkeisten denimjumalien jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Jay Buchananin laulutyyli edustaa Robert Plantin, Rod Stewartin ja Paul Rodgersin luomaa valkoisten haara-asentoisten bluesrock-kukkojen koulukuntaa. Kaveri on umpirautaa jytäorkesterin keulahahmona: korea katsoa ja korvalle mannaa. Joka väittää, että Jay Buchananilla ei ole sairaan mahtava laulusoundi, puhuu potaskaa.

Lauluntekijänä nuori Buchanan edustaa klassista raskaan käden bluesrockia puhtaimmillaan, hyvässä ja pahassa. Riffit ja lauluteemat toimivat, mutta sanoituksia ei olisi tarvinnut painaa kanteen. Ne ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta umpitolloja ja lähinnä kiusallisia. Eli Rival Sons on lähes täydellinen muotovalio myös näiltä osin. 

Lisää luettavaa