ROGER WATERS: In The Flesh

Arvio julkaistu Soundissa 12/2000.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Syd Barrettin kanssa 1966 perustamassaan yhtyeessä jo reilun kymmenen vuoden kuluttua kummalliseen käenpojan asemaan ajautunut Roger Waters (57) antaa tuoreella tuplalivellään katetta kaikelle sille uholle, sapelle ja valkohehkuiselle raivolle, joka hänen haastatteluitaan niin voimallisesti värittää.

Arvio

ROGER WATERS
In The Flesh
Columbia

Syd Barrettin kanssa 1966 perustamassaan yhtyeessä jo reilun kymmenen vuoden kuluttua kummalliseen käenpojan asemaan ajautunut Roger Waters (57) antaa tuoreella tuplalivellään katetta kaikelle sille uholle, sapelle ja valkohehkuiselle raivolle, joka hänen haastatteluitaan niin voimallisesti värittää. Monumentaalisia kappaleenlohkareitaan leppymättömän Sisyfoksen tavoin ylämäkeen vierittävä visionääri on edelleen se sama mies, jonka kynästä kirposi tällekin paketille päätyneitä mestarillisia luotauksia kuten Money, Brain Damage sekä In The Flesh.
Pink Floydista katastrofaalisen Final Cutin jälkeen 1986 ovet paukkuen poistuneen Watersin vahvuudet ovat aina keskittyneet suurien kokonaisuuksien hahmottamiseen: pikemmin näkijänä ja logistikkona kuin soittajana ja laulajana uransa luonutta miestä voi vähän liiankin helposti verrata armeijan manöövereitä kiikarit kaulassa kaavailevaan strategiin. Mutta toisaalta, viiden eri USA:n konsertin materiaalista 1999-2000 -kiertueella koottu In The Flesh on selkeä todiste siitä, että tietyt Watersin biisit – Another Brick In The Wall Pt. 2 tietenkin etunenässä – ovat nykyään kiistaton osa planeettamme kollektiivista alitajuntaa. Ajan myötä on käynyt niin ikään selväksi, että Waters hoiti Floydissa kiintoisaa kaksoisasemaa: hän oli paitsi yhtyeen aivot, myös sen lihasvoima.
Nimessään Pink Floydin 23 vuoden takaiseen Animals In The Flesh -kiertueeseen viittaava tallenne esittelee ilmeisimpien iskujen (Wish You Were Here, Shine On You Crazy Diamond, Dogs) rinnalla materiaalia sekä Floydin esihistoriasta (Set The Controls For The Heart Of The Sun) että Watersin sooloilta (Every Stranger's Eyes). Ansaittuun paitsioon jätetään vain flopiksi muodostunut Radio K.A.O.S. (1987), mutta tuorein soolo, loistava Amused To Death (1992), tulee onneksi edustetuksi muun muassa fantastisen It's A Miraclen sekä sarkastisen nimibiisin voimin.
Taustajoukkoina Rogerilla on näistä kuvioista tuttua väkeä (kosketinsoittaja Jon Carin, kitaristi Andy Fairweather-Low), joista virkaiältään vanhimmat (kitaristi Snowy White, äänittäjä James Guthrie) olivat ahjossa jo The Wallin aikoihin. Hra Waters on harvinainen, jopa uhanalainen, eläin: idealistisen lahjomattomuutensa ja taiteellisen koskemattomuutensa säilyttänyt vanha vihainen mies. 

Lisää luettavaa