Roger Waters, aikamme agitaattori – Tässä on varmasti yksi vuoden poliittisimmista levyistä

Roger Waters
Is This The Life We Really Want?
Columbia

Saattaa olla, että Roger Watersin pitkästä aikaa soolona koostama rocklevy Is This The Life We Really Want? olisi hedelmällisempi arvioida suulaana poliittisena pamflettina tai painokkaana runollisena äänikirjana. Rocklehden kirjoittajalle albumi on kuitenkin ensisijaisesti musiikillinen teos, jonka sijoittaminen rockin genrekartalle on aivan tarpeeksi mielenkiintoinen haaste sinänsä. Progressiivinen rock ei toimi kattavana viitekehityksenä, vaikka Watersin sävellyksissä ja soitinnuksissa onkin ilmiselvät kytkökset Pink Floydin johtohahmoksi aikoinaan nousseen idearikkaan basistin, laulajan ja lauluntekijän pitkän linjan tyyliin ja teoksiin. Waters ei enää sanottavammin kokeile tai uudista musiikkiaan, vaan pikemminkin kaventaa, hioo ja jalostaa vanhaa säveltaidettaan.

Selvimmät muistumat tulevat Pink Floydin loppupään teemalevyiltä, Watersin henkilökohtaisimmista ”muistelmista”, The Wallilta (1979) ja The Final Cutilta (1983), joilla myöskin huomattava osa kappaleista muotoutui jonkinlaiseksi säestetyksi, intiimiksi jutusteluksi, jota alleviivaavat dramaattiset pitkäkaikuiset kosketinsoinnut ja ääntään hätähuudoiksi korottavat kertosäkeet. Iskemätön uusi taustamiehitys pitäytyy Watersin ruodussa eikä yritäkään korvata David Gilmourin kauniita kitarakuvioita ja eteeristä lauluääntä saati Rick Wrightin kosketinvelhoutta, jolle Floydin viimeinen albumi Endless River (2014) vielä postuumisti perustui. Joey Waronker supistaa Nick Masonin rumpukuviot tutuimpiin slovarikulkuihin.

Waters ei enää sanottavammin kokeile tai uudista musiikkiaan, vaan pikemminkin kaventaa, hioo ja jalostaa vanhaa säveltaidettaan.

Leimallisempaa Is This The Lifelle on sellaisten tuottajamuusikoiden kuin Nigel Godrich (Radiohead) sekä Jonathan Wilson (omat oivat soolot, Father John Misty) vaikutus. Kumpikin lienee rikastanut Watersin vakaata työstöä sekä kitaran että kiipparien liikoja sooloilemattomalla soitolla, mutta myös sovituksissa, ja Godrich myös The Dark Side Of The Moon -muistumana käytetyillä ihmisten puhekollaaseilla. Intron When We Were Young äänikuva vahvistaa kytköksen kellon tikitysefektillä ja heti perään akustisesti kompattu Deja Vu tuottaa vanhan ”bon voyage” -fiiliksen Wish You Were Here -nimikappaleesta. Flashbackeja riittää pitkin matkaa, mutta ne eivät haraa mitenkään vastaan karismaattisessa sävelkerronnassa.

Aggressiivisen pureva sarkasmi kanavoituu pointeiltaan terävämmäksi ja ajankohtaisemmaksi satiiriksi.

Roger Watersin pitäytyminen laulunteossaan luontevimmassa, joskin helposti tasapaksulta tuntuvassa kerrontatavassaan sujuu soolona joustavan luottoryhmän myötä paremmin kuin führerinsä egoistiseen angstiin ja nostalgiaan painostettujen bändikaverien kanssa. Selkeämpien ja sulavampien taustojen päälle voi laulaa rennommin ja ekstrovertimmin. Aggressiivisen pureva sarkasmi kanavoituu pointeiltaan terävämmäksi ja ajankohtaisemmaksi satiiriksi. Päivänpoliittinen katsaus poimii uutisvirrasta ihmetyksen aiheiksi niin Lähi-idän sotasolmut kuin tietyn ”nincompoopin” nousun presidentiksi. Kokonaisteemassaan albumi täydentää Watersin edellistä, neljännesvuosisadan takaista albumia Amused To Death, joka pureutui ansiokkaasti median viihdekritiikkiin.

Roger Waters on viskannut provokatorisen taisteluhanskansa, mielipiteiden salamasota voi alkaa.