Satyricon onnistui albumillaan Now, Diabolical (2006) tavoitteessaan yhdistää hardrock saumattomasti blackmetaliin. The Age Of Nero (2008) lypsi samasta lehmästä minkä vielä irti sai, ja tätä seurasi pitkä hiljaisuus. Satyriconiksi nimetty uutuus peilautuu edeltäjiinsä vähän samaan tapaan kuin The Shadowthrone (1994), joka ei sulkeutuneisuudessaan ollutkaan yhtä helposti tulkittavissa kuin Dark Medieval Times (1994).
Oikeastaan kaikki Satyriconilla alleviivaa sitä, että levyyn pitäisi syventyä. Sinkkulohkaisu Our World, It Rumbles Tonight on kaukana K.I.N.G.:n kaltaisesta täsmäiskusta, ja levyn raskassoutuinen pohjavire yhdistettynä polveileviin kappalerakenteisiin kalskahtaa kyynikon korvaan jo tarkoitushakuisen salaperäisenä.
Uudistumisen tarve ilmenee parhaiten kimurantista riffivalikoimasta. Rokkiriffit loistavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta poissaolollaan, ja tilalla on niin neroutta hipovaa säveltaidetta kuin nopalla heitetyn kuuloisia outouksiakin. Kokonaisuuksina parhaiten onnistuvat rauhallisesti maalailevat Tro Og Kraft ja Nocturnal Flare, huonoiten levyn ainoa vihaisempi rykäisy Walker Upon The Wind. Sivert Høyemin laulama Phoenix jää lopulta ainoastaan keskustelua herättäväksi täytteeksi.
