Black metalia puolimatkasta – Satyricon on enää vain hintsusti ilkeähkö

Satyricon
Deep Calleth Upon Deep
Napalm

Moderni Satyricon on norjabläkkiksen liteversio. Tämän ei sinänsä tarvitsisi olla huono juttu. Duo ei ole sitten 90-luvun pelännyt viedä juttuaan perinteisimmän kirkonpolttometallin ulkopuolelle.

Etenkin duon Now, Diabolical (2006) herätti poppikoukuillaan pahennusta ”todellisten” bläkkisharrastajien keskuudessa jo vuosikymmen sitten. Tuorein levy hyödyntää myös helpohkoja koukkuja ja vakavimpia sielunveljiään kevyempää otetta. Ero näissä on kuitenkin se röyhkeys, joka nerokkaalta Now, Diabolicalilta paistoi kilometrien päähän ja uusimmalla paistaa poissaolollaan.

Kokonaisuudessa pilkahtelee yllättävän paljon joko tahallisia tai tahattomia nyökkäyksiä Behemothin Apostasy levyn (2007) suuntaan, jopa sanoitusten antiikin Rooma-viittauksia myöten. On turvallisen likaiset kitarasoundit, vetäviä riffejä, progehtavia biisirakenteita ja kivasti naiskuoron messuamista. Mitään ei kuitenkaan ole viety tarpeeksi pitkälle aiheuttaakseen sen ihmeempiä tuntemuksia.

Valitettavasti kun tämän mielleyhtymän saa päähänsä kerran, siitä ei enää pääse eroon, ja Satyricon häviää vertailussa joka areenalla. Vyörytysriffit ovat laihoja varjoja Behemothin tyrmäävästä jyrästä, myrkkyä tihkuva tunnelma on oikeastaan vain hintsusti ilkeähkö ja biisirakenteet vain muka-kunnianhimoisia.

Satyricon vuosimallia 2017 on ihan jees, mutta oikeasti aika pennin bläkkistä.