Now, Diabolical! Kun he sanovat niin, he tarkoittavat sitä. Mutta miten selittää asia vanhalle Satyricon-fanille, joka on lähes vihannut bändiä Rebel Extravaganzasta lähtien, vuodesta 1999?
Asia on kuitenkin niin, että Satyr ”kaikki levyn riffit ovat jo valmiina, ne täytyy vain laittaa johonkin järjestykseen” Wongraven on kääntänyt kelkkansa täydellisesti ja tehnyt levyllisen muutaman teeman varaan rakentuvaa halonhakkuuta. Now, Diabolical onkin yllättäen täysin alaston; levyllä soivat rummut, pari kitaraa (useimmiten yksi) ja basso. Tuotannolliset ratkaisut ovat korostetun pelkistettyjä, ainoastaan uhkaavat torvet rikkovat tarvittaessa palettia. Myös soiton ja rakenteiden osalta turhia krumeluureja on vältetty viimeiseen asti. Siinä missä levyn paholaismainen tunnelma ja groove ovat paluuta vanhaan, musiikillisesti liikutaan jo hieman eri vesillä.
Nykymusiikissa vallitsevan ylituotannon ja suurten myyntilukujen paineessa Now, Diabolical on varsin radikaali – ja onnistunut – veto. Se muistuttaa primitiivisyydellään siitä, että Saatana asuu edelleen rock-musiikissa eikä ole missään aikeissa muuttaa pois.
