Helsinkiläisen Superchristin Colorgun-debyytti (2005) herätti paljon ansaittua huomiota. Yhtyeen ”riskaabeli musiikillinen kurssi” oli Pekka Laineen (Soundi 12/2005) mieleen. Hänen mukaansa ”liki metallisen aggression ja luontevan pop-sensibiliteetin yhdistäminen” onnistuu yhtyeeltä paremmin kuin hyvin, minkä ohella trio onnistui elävöittämään sointiaan aineksilla ”teollisesta konesoundista”. Helsingin Sanomien Ilkka Mattilan (18.11.2005) mukaan levy ”on samanaikaisesti moderni ja perinteinen, rosoinen ja viimeistelty”. Mattila ehdotti viitekohdiksi muun muassa Nirvanaa, Primal Screamia sekä My Bloody Valentinea.
Colorgun-arviot luonnehtivat myös riffi-perustaista Surfing The Zeitchristia ansiokkaasti sillä varauksella, etteivät ”teolliset konesoundit” kaiu erottuvasti kiinteäksi muotoillun toisen albumin laidoilla. Erityisen selväpiirteisinä Superchristin otteessa esiintyvät 1990-luvun yhdysvaltalaisen raskaan rockin valtavirtaliikkeet, jotka kuuluvat niin ikään Mikko Lohenojan (laulu ja kitara) eleettömän kuivassa, paikoin lakoniseksi taantuvassa laulussa.
Huomio kannattaa kiinnittää myös Lohenojan mielikuvituksellisen rosoiseen ja pelkistettyyn mutta hienovaraiseen, kevyesti kerrostettuun soittoon sekä Minttu Murasen (basso) ja Lassi Jokisen (rummut) fantastiseen yhteistyöhön. Tyylin ja taidon, mielikuvituksen ja asenteen liitto on ani harvoin yhtä tasapainoinen. Yhdessä kolmikko rakentaa vastaansanomattoman funkyn rungon, joka sinänsä on hatunnoston arvoinen teko.
Levyn lähestyessä loppuaan loistavasti kommunikoiva kolmikko, jota voi liiallisuuksiin sortumatta kutsua voimatrioksi, löytää pohdiskelevamman vaihteen Coming From The Sealla. Kääntääkö Superchrist katseensa enteilevästi kohti tulevaa, yhä monipuolisempaa ilmaisua?