Kaikki lähtee kemiasta. Alussa Dr. Feelgoodin kemiat toimivat. Wilko Johnsonin tiukat rockbiisit, maaninen lavashow ja tulinen kitarointi siivittivät Lee Brilleaux’n ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen. Lee lauloi, puhalsi huuliharppuaan ja eli rockista. Feelgood oli paljon enemmän kuin osiensa summa.
Mutta sitten kemialliset aineet tulivat kuvaan mukaan. Wilko veti spiidiä ja muu bändi viinaa. Kun Wilko istui huoneessaan tekemässä uusia biisejä, lojuivat muut kapakan pöydässä kiroillen, että ”mikä se oikein kuvittelee olevansa!” Niinpä enemmistö meni kännipäissään antamaan Wilkolle potkut, eikä mikään ollut enää entisensä.
Tämä neljän cd:n boksi on kronologisesti kuunneltuna surullinen dokumentti hienon bändin noususta ja tuhosta. Wilko-ajan materiaali elää ja hengittää. Hänen seuraajakseen palkattu John Mayo ei pystynyt täyttämään Wilkon saappaita, mutta vielä bändi tykitti taattua rytmibluesia.
Vaan sitten, kun ensin sai lähteä Mayo ja hänen vanavedessään maanmainio komppikaksikko (John B. Sparks, basso ja The Big Figure, rummut), jäi jäljelle yksinäinen herrasmies, alati vaihtuvien muusikoiden matkassa. Kyllähän Lee hommansa yhä osasi, mutta liekki oli sammunut.