THE YARDBIRDS: Ultimate

60-luvun suuriin brittibändeihin kuuluneen The Yardbirdsin musiikkia on iät ja ajat ollut saatavissa vaikka minkälaisina kokoelmina, mutta yksikään niistä ei ole niin hyvin toimitettu kuin tämä Rhinon tupla. Yhtyeen historia on jaettu kolmeen osaan, mutta triplan jakoperusteena eivät ole toimineet bändin kuulut kitaristit Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Sen sijaan historiikki on pilkottu Yardbirdsin manageri/tuottajien mukaan: The Giorgio Gomelky Era, The Simon Napier-Bell Era ja The Peter Grant Era. Kyllähän kronologisesti etenevän kokelman voi toki kasata tälläisellakin perusteella, eikä siitä ainakaan ole mitään haittaa. Se korkeintaan korostaa tuottajien asemaa hieman liiaksi, sillä varsinainen primus motor oli käytännössä sittenkin yhtyeen basisti Paul Samwell-Smith.
The Yardbirdsin taipaleelle mahtuu monenlaisia tyylillisiä kausia, jotka taas ovat aika lailla sidoksissa kulloiseenkin kitaristiin. Claptonin aikoihin yhtye oli nyt jo suorastaan liikuttavan puristiselta ja hieman tiukkapipoiseltakin kuulostava bluesbändi. Jeff Beckin johdolla syntyivät lähes kaikki klassiset pophitit (monet niistä Graham Gouldmanin kynäilemiä), mutta Beckin kaudella Yardbirdsin musiikki alkoi kallistua yhä enemmän myös kokeilevampaan suuntaan. Kitaraa ja muita soittimia käsiteltiin aina vain raskaammalla kädellä ja haparoivat ensiaskeleet kohti hevirockia oli otettu, joskin Beck pääsi kehittelemään tätä lajityyppiä kunnolla vasta Yardbirdsin jälkeen perustamassaan The Jeff Beck Groupissa.
Jimmy Page jatkoi tavallaan siitä, mihin Beck lopetti ja sehän tiedetään mitä siitä seurasi. Led Zeppelinin ensimmäiset keikat heitettiinkin muistaakseni nimellä The New Yardbirds. Mutta Page halusi kokeilla myös psykedeelistä rockia ja hän oli kovasti kiinnostunut itämaisestakin musiikista. Jotkut näistä kokeiluista kuulostavat aika jännittäviltä vieläkin, mutta välillä myös kitara karkasi pahasti käsistä ja lopputulosta kuvaa parhaiten ilmaisu "sekoilu". Mutta sehän kuului noihin aikoihin asiaan monen muunkin bändin kohdalla. Yardbirdsin loppupään vaiheita kuvaa osuvasti tuntemattoman ajattelijan luonnehdinta "kuin Bo Diddley olisi ottanut happoa".
Yardbirdsin vaikutukset moniin myöhempiin bändeihin (Aerosmith, Van Halen, The Allman Brothers Band jne.) ovat kiistattomat, mutta jostain syystä yhtye ei ole saanut silti koskaan ihan sen veroista arvostusta kuin sille kuuluisi. Tämä kokoelma on komea kunnianosoitus Yardbirdsille ja sen lievästi sanottuna repaleinen musiikillinen kehityskaari on kursittu todella taitavasti kasaan. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta siinä on onnistuttu täydellisesti. En osaa kuvitella kuinka Yardbirdsin voisi dokumentoida jälkipolville vielä paremmin.
Sanotaan, että se joka ei tunne historiaa, joutuu elämään sen uudelleen. Tässä tapauksessa en pitäisi sitä ollenkaan pahana asiana ja tämä levy on mitä mainioin matkalippu menneen musiikin maailmaan. Matkalukemiseksi voi lämpimästi suositella mukana tulevaa mitä mielenkiintoisinta pikku kirjasta upeine kuvineen.