Neil Young 70 vuotta! Kuuntele Soundin toimittajien suosikkibiisit

Neil Percival Young syntyi päivälleen 70 vuotta sitten Torontossa. 1960-luvulta asti hän on taikonut maailmaan järjettömän määrän valtavan hienoa musiikkia, jota myös Soundin toimituksessa suuresti rakastetaan.

Syntymäpäivän kunniaksi valitsimme itseämme väkevimmin koskettaneet Neil Young -kappaleet. Teidänkin suosikkejanne olisi mukava kuulla, voitte kertoa niitä tuonne alta löytyvään kommenttiosioon tai Facebook-sivullemme.


Eero Tarmo:
My My, Hey Hey (Out Of The Blue) (1979)
Saapui aikanaan luokseni monen tahon valmiiksi liki piloille mystifioimana. Itselleni tämä on aina ollut yksityisyyden ylistyslaulu, jonka sinällään simppelin soinnutuksen Young saa värähtelemään tajuntaa laajentavilla taajuuksilla.

Asko Alanen:
Rockin’ In The Free World (1991)
Pitkän ja hämmentävän Geffen-kauden jälkeen alkanut suoraviivaisempi rymistys kiteytyi aikansa komeimpaan hard rock -riffiin ja iskulauseeseen. Laulu kasvoi täyteen voimaansa Weld-livellä ja myös Helsingin Crazy Horse -keikan 2001 päätöspalana. Voimasta on päässyt osille moni yritteliäs cover-versio Eläkeläisten Kahvipakettihumppaa myöten.

Antti Marttinen:
The Old Laughing Lady (1968/2006)
The Old Laughing Lady kiinnitti huomioni jo Youngin ensimmäisellä albumilla, jolla se on yksi tekijän folk-tyylisistä esityksistä. Naiskuoro toi esitykseen hyytävyyttä ja paljon myöhemmin luinkin, että laulu kertoo kuolemasta. Kun tekijä esittää sen yksin kitaralla tyhjällä Grand Ole Opryn lavalla, itsekin ikääntyneenä, isä-vainaalle omistetun konserttielokuvan Heart Of Gold lopputekstien välähdellessä, pala on lähellä nousta kurkkuun. Kaikille meille koittaa lopputekstien aika ja silloin vanhaa naista naurattaa – Youngilla on parhaimmillaan kyky koskettaa syvältä ja sen hän tekee aina, kun kuulen tämän biisin.

Timo Kanerva:
Cortez The Killer (1975)
Jos minun pitäisi määrittää Neil Youngin ja Crazy Horsen paikka rockin historiassa, käyttäisin siihen tehtävään seitsemän ja puoli minuuttia – soittaisin Cortez The Killerin, samalla kertaa vihaisen ja herkän, rujon ja kauniin laulun kolonialismista. Niin rankaksi biisi koettiin, että Francon fasistit kielsivät sen Espanjassa vuonna 1975 ja Zuma-albumi julkaistiin vasta diktaattorin kuoleman jälkeen.

Hemmo Päivärinne:
Words (1972)
Journey Through the Past -levyltä löytyvä versio Words-biisistä on lähes ylipitkä treenijamiversio, jossa Neil pysäyttää soiton kerran, pari opastaessaan bändiä. Versio on hapuilevuudessaan tavattoman mielenkiintoinen etsiessään kappaleelle oikeaa suuntaa. The Rolling Stone -lehti piti aikanaan tätä esitystä onnettomana ja loukkaavana. Asia on täysin päinvastoin.

Arttu Tolonen:
Sample And Hold (1982)
Neilin aliarvostetuin biisi. Kaikki se kaiho, joka on läsnä hänen parhaissa sävellyksissään saa Trans-levyltä löytyvän Sample and Holdin koneellisessa estetiikassa riipaisevimman muotonsa.

Esa Kuloniemi:
Sea Of Madness (1969)
Yksi ensimmäisiä kuulemiani Neil Young -paloja. CSN&Y:n veto Woodstockissa sisältää käsittämättömän latingin. Kiihkeän nasaalina känättävä ääni, jota Graham Nashin stemma nuolee, kutsuu neitoa uimaan mielettömänä vellovan rakkauden valtamereen. B-osissa purkautuva jännite viritetään kuitenkin uudelleen eikä tunnetila saa rauhaa. Järjenlähtö on lähellä. Huippumeininkiä.

Mikko Meriläinen:
Powderfinger (1979)
Ensimmäinen Neil Young -levy, joka kirjastosta löytyi sen jälkeen kun tuo ”grungen isoisä” oli tehnyt vaikutuksen hurjalla olemuksellaan Soundin kannessa 90-luvun alussa, sattui olemaan Rust Never Sleeps -live vuodelta 1979. Kompaktin mittainen levy perehdytti parhaalla mahdollisella tavalla sekä Neilin akustisen ilmaisun että Crazy Horsen rujon sähköisen metelöinnin pariin. Sähköisen b-puolen avaava Powderfinger on itselleni ehkäpä se kaikkein rakkain. Haparoiva sointu alle, sitten säestyksetön ”Look out mama…” merkiksi bändille, joka tulee sisään nälkäisenä ja alkaa hakea uomiaan. Pian kaikki onkin jo täydellistä, aina hiveleviä uu-uu-harmonioita myöten. Biisihän on lähinnä säkeistön ja soolopurkausten vuorottelua, mutta eipä näillä säkeillä muuta tarvitakaan. Tarina perhettää suojelevasta nuorukaisesta on sekä raadollinen että itkettävän kaunis.

Eero Kettunen:
One Of These Days (1992)
Harvest Moonin viljavinta satoa. Kaihoisasti taaksepäin katsova kantri-Niilo on ollut sydäntä lähellä siitä asti kun albumin nimibiisi voitti tuoreeltaan Levyraadin. Parhautta tällä saralla edustavat myös Comes A Time (1979) ja Silver & Gold (2000).

Ville Hartikainen:
Philadelphia (1993)
HIV:tä ja yhteiskunnan ennakkoluuloja vastaan kamppailevasta juristista kertova Philadelphia (1993) muistetaan Tom Hanksin upean pääosan ohella Bruce Springteenin kappaleesta Streets of Philadelphia. Harva kuitenkaan muistaa, että Springteenin Oscarin-arvoisen suorituksen lisäksi parhaan laulun palkinnosta kamppaili myös toinen elokuvaa varten tehty kappale: Neil Youngin Philadelphia. Hauraan kaunis balladi on jäänyt suotta unohduksiin. Herkän pianomelodian ja pelkistetyn syntikkamaton varaan rakennettu kappale on yksi Youngin uran hiemoimpia rakkauslauluja – kenties se kaikkein liikuttavin.
Tarinan mukaan ohjaaja Jonathan Demme joutui pysäyttämään autonsa tiensivuun kuullessaan kappaleen ensimmäisen kerran. Haikean sävelmän aiheuttama tunneryöppy oli ohjaajalle yksinkertaisesti liikaa.

Sami Nissinen:
Don’t Let It Bring You Down (1970)
Youngin vinyylejä tuli lainattua 1990-luvun alussa Oulun kaupunginkirjastosta. Tämän kappaleen hienostunut sointukulku ja melodia yhdistettynä laulajan viimeisillä voimilla raakkumaan, karmivaan mutta toiveikkaaseen tekstiin teki lähtemättömän vaikutuksen 13-vuotiaaseen poikaan.

Jari Jokirinne:
Revolution Blues (1974)
Neil Youngin kiistämättä parhaan levyn (On The Beach) väkevin albumiraita. Rouhean surumielinen tunnelma nousee uuteen potenssiin, kun ottaa huomioon tekstin kipeääkin kipeämmän aiheen – Youngin satunnaiset kohtaamiset kulttijohtaja/joukkomurhaaja Charles Mansonin kanssa.