Seireeneistä ja höyryjunalinjoista – My First Band -nokkamiehen Sunnuntaisoittarilla pureudutaan Paratiisin olemukseen

"Kun droppi tulee ja Gaga kutsuu paljaalla, pelkistetyllä äänellään kurkkaamaan peiton alle, ei paratiisi enää kauhean kaukana voi olla."
11.12.2016 18:39

Sunnuntait ovat soittolistoja varten.

Uljaan tanssittavaa synasävytteistä pop rockia jo kolmen pitkäsoiton verran maailmaan sysännyt, Sunrise Avenuen seurassa pitkin Eurooppaakin porhaltanut My First Band teki muutama viikko sitten yllätyspaluun julkaisurintamalle. Samalla yhtye ilmoitti ottavansa osaa vuoden 2017 Uuden Musiikin Kilpailuun Parasta juuri nyt -listaltammekin löytyvällä kappaleellaan Paradise.

Laulun otsakkeen innoittamana pyysimme My First Band -nokkamies Antti Koivulaa (kuvassa toinen oikealta) pähkäilemään kasaan Sunnuntaisoittarin, jonka punaisena lankana olisi Paratiisi. Näin kävi:

Paratiisi on äärimmäisen kutkuttava teema soittarin luomiselle, tästä syntyi nyt tällainen alkuintrolla höystetty kolmiosainen näytös.

”Taivaanrannassa häilyy myrskypilviä, nautinto on menettänyt merkityksensä ja paratiisin kuumuus näyttäytyy uuvuttavana ja raskaana…”

Intro  Chuck Mangione: Feels So Good

Tää on meidän takahuonesoittolistalla, yleensä eka kappale, joka lähtee keikan jälkeen soimaan. Periaatteessa kai paratiisissa on kyse puhtaasta, elämää suuremmasta nautinnosta, jossa ei ole sijaa millekään negatiiviselle. Tai niinhän sitä luulisi. Hajutonta, mautonta, ”täydellistä” ”hyvää oloa”. Tän smooth jazz -klassikon viattomuus kiteyttää sen maailman hyvin.

Osa 1  Kuumuuden ja nautinnon uuvuttama paratiisi (Pixies: Ana, The Neighbourhood: Prey, David Bowie: Sunday)

Seuraavat kolme biisiä kuvastaa tätä ihanuuden tyyssijaa sit jo mielenkiintoisemmin. Taivaanrannassa häilyy myrskypilviä, nautinto on menettänyt merkityksensä ja paratiisin kuumuus näyttäytyy uuvuttavana ja raskaana. Kaliforniasoundi, surffi ja rautalankahommat määrittää maisemaa hyvin. Bowien maailma on sitten jopa post-apokalyptinen rauniokaupunkikuvaus, jossa paratiisi on jo muuttunut irvikuvaksi itsestään.

Osa 2 Seksiä ja tanssia (The Presets: Fall, Lady Gaga: Aura, Björk: There’s More To Life Than This)

Nämä kolme kappaletta sisältävät paratiisin tanssin ja erotiikan muodossa. Paratiisissahan voi olla kyse myös jostain kielletystä nautinnosta; esimerkiksi The Presetsin biisissä tiputaan yhdessä helvettiin, joka hetken aikaa saattoi tuntua paratiisilta. Lady Gagan Artpop-levyn mahtava avausraita taas on intensiivinen soundikarkki. Kun droppi tulee ja Gaga kutsuu paljaalla, pelkistetyllä äänellään kurkkaamaan peiton alle, ei paratiisi enää kauhean kaukana voi olla…

Björk sen sijaan oli itselle eka iso kaukorakkaus. Reykjavíkilaiset tanssibileet, joista karataan rantaan kahdestaan tuon ilkikurisen seireenin kanssa  tämä oli täysi-ikäistyneelle popparille jonkinlainen märkä uni. Kappaleen käsittämätön visuaalisuus ja vilpitön riemu viekin sitten eteenpäin siihen, mitä paratiisi voisi myös vielä olla: outoa ja ihmeellistä, unenomaista.

”Kari oli valinnut albumille kappaleita, joita oli aina halunnut levyttää, mutta joista hänelle oli sanottu vuosien varrella, ettei kannata. Että joko ne eivät ole hittejä tai että ne ovat liian vaikeita hänen laulettavakseen.”

Osa 3 Outo maa (Nancy Sinatra: Some Velvet Morning, Alice & Battiato: I Treni Di Tozeur, Kari Tapio: Vieras paratiisissa)

Viimeiset kolme biisiä heijastelevat paratiisia sävellyksinä mulle näistä ehkä parhaiten. Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin hypnoottiset laulusoundit ja Spectorin äänvallijouset vie todella toisiin maailmoihin, eikä vähiten siksi, että Some Velvet Morning on ihanalla tavalla outo kappale. Mulla ei ole hajuakaan, mistä se kertoo.

Kari Tapion ajaton soundi on paratiisia sekin. Vieras paratiisissa on herran viimeiseksi jääneen levyn nimikkoraita. Kari oli valinnut albumille kappaleita, joita oli aina halunnut levyttää, mutta joista hänelle oli sanottu vuosien varrella, ettei kannata. Että joko ne eivät ole hittejä tai että ne ovat liian vaikeita hänen laulettavakseen. Mikäpä parempi tapa potkaista tyhjää kuin saada viimeisenä tekonaan duunata oma unelmien levy?

Ja kun kerran meidän orkesteri on nyt euroviisusirkukseen mukaan lähtenyt, piti listalle valita vielä yksi biisi siitäkin maailmasta. Franco Battiaton 80-luvun kisabiisi päättää paratiisini ristiriitaisuudessaan. Moni varmaan vihaa tätä kappaletta Seija Simolan version takia. Mä rakastan tätä. Tää on outo, unimainen kappale hyvin kummallisesta aiheesta: Tunisian kuninkaan keskelle Saharan aavikkoa rakentamasta höyryjunalinjasta.

Sunnuntaisoittari: Antti Koivulan Paratiisi

Kaikki tähän mennessä ilmestyneet Sunnuntaisoittarit löytyvät täältä.

Lisää luettavaa