Minä ja Radiohead – kitaristi, kiipparisti ja kirjailija kokosivat brittiyhtyeen kappaleista kiehtovimmat

Mikä yhdistää Pariisin Kevään Ilari Kivelää, CMX:n Janne Halmkronaa ja kirjailija Juha Itkosta? Ainakin Radiohead.

Sunnuntait ovat soittolistoja varten.

Radiohead julkaisi hartaasti odotetun yhdeksännen studioalbuminsa A Moon Shaped Poolin digitaalisesti tasan viikko sitten. Seitsemän päivän intensiivipureskelun jälkeen on varsin tervettä painaa pausea ja heittäytyä toviksi takaisin menneeseen. Hetkiin, jotka vuosien ja nyt jo vuosikymmenten varrella ovat sementoituneet mieleen nimenomaan tämän On A Friday -nimisenä uransa aloittaneen brittiorkesterin musiikin ansiosta.

Pyysimme kahta Radiohead-diggariksi tunnustautunutta soittoniekkaa ja yhtä saman intohimon jakavaa sanataiteen ammattilaista noukkimaan Thom Yorken ja kumppaneiden yksittäisistä kappaleista ne syystä tai toisesta suurimmin kolahtaneet.

Alta löytyvän Sunnuntaisoittarin biisivalinnat suoritettiin Spotifysta tällä hetkellä löytyvän Radiohead-tarjonnan puitteissa.

ILARI KIVELÄ (kosketinsoittaja / Pariisin Kevät, rumpali / Superfjord, basisti / Iron Boris):

Where I End And You Begin (albumilta Hail To The Thief, 2003)

Pohjaton kaipaus ja riepottelevat tunnetilat yhdistettynä sopivan maaniseen grooveen, josta kiitos pääosin rumpali Phil Selwaylle ja elämän monimuotoisuudelle. Where I End And You Begin on kulkenut tiiviisti matkassani Hail To The Thiefin julkaisusta lähtien ja biisi linkittyy ikuisesti muutamiin erilaisiin tapahtumiin elämäni varrella.

En ole koskaan yrittänytkään tulkita tämän lyriikoita sen syvällisemmin, mutta draamallisena elementtinä lopun ”I will eat you alive” yhdessä lievää, lopullista yhdentekevyyttä huutavan äänimaiseman kanssa sopii omiinkin kuvioihini kipeän hyvin. Lars von Trierin Melancholia on päässäni tämän sukulaisteos ja saankin vähäisillä synesteettisillä kyvyilläni mieleni videoscreenille kuvan väistämättömällä kurssilla kohti jotakin matkaavista taivaankappaleista. Täysin upea biisi, polvet notkahtaa joka kerta ja se kurkussa majaileva latentti ”pala” ilmoittaa olemassaolostaan.

”Kappaleesta tulee aina pieni, ehdollistunut koistinen, koska miksaajamme ja rakas ystäväni Jukka Hyvärinen on käyttänyt tätä yhtenä PA­järjestelmien viritystä varten valikoimistaan vakiobiiseistä.”

Knives Out (albumilta Amnesiac, 2001)

Look into my mouth / I’m not coming back” -kohdassa ajattelen aina sitä, kuinka lahjahevosten suihin katsomisesta on sanottu jotain, ja kuinka en osaisi arvioida hevosta tai sen lahja-­arvoa katsomalla sen suuhun. Ehkä sitten, jos hampaat olisivat kovinkin huonokuntoiset… Oletan, että tota sanontaa ei ole lanseerattu ihan viime aikoina, vaan ehkä joskus luvuilla.

Kappaleesta tulee aina pieni, ehdollistunut koistinen, koska miksaajamme ja rakas ystäväni Jukka Hyvärinen on käyttänyt tätä yhtenä PA­-järjestelmien viritystä varten valikoimistaan vakiobiiseistä. Nytkin biisiä kuunnellessani näen itseni lojumassa yökerhon nahkealla sohvalla pienessä pintahiessä, valkkarisooda kourassa vähän pelkäämässä sitä, että Antti (Pouta, Pariisin Kevät toim. huom.) on saanut linjansa tarkistettua ja on minun vuoroni pyöriä omalla kioskillani ja vittuuntua liimautuvista boksereista. Haluan kuitenkin painottaa, että edes edellä mainittu krooninen mielleyhtymä ei ole pilannut kappaletta, vaan jopa tuonut siihen omaa, henkilökohtaista patinaa tai mojoa, joka on vain minun ja ehkä viiden–yhdeksän muun ihmisen yhteistä omaisuutta. Kiitos Radiohead, olette suojanneet minua niin sanotulta normaalilta maailmalta jo parikymmentä vuotta!

The Tourist (albumilta Ok Computer, 1997)

OKC (kuten fanit sen netissä ilmeisesti lyhentävät, opin äsken) oli ja on täysin ravisteleva matka yhden bändin kristalloituneeseen visioon ja yhden musiikillisen ilmaisutavan eräänlaiseen loppuun asti pelaamiseen, enkä tahtoisi päättää sitä mitenkään muuten kuin kappaleeseen, joka ihan oikeasti esitteli noin 15­-vuotiaalle minulle jotain elämästä nauttimisen tarpeellisuudesta.

Olen nukahtanut kyseinen biisi korvillani lukemattomia kertoja juuri sopivan kostein silmin ja vakuutellut itselleni puoliääneen, että hyvä tästä tulee. Ja on tullut. Kiitos kaikille, joiden kanssa / joiden suosittelemana / joiden vastarinnasta huolimatta olen kuunnellut Radioheadia, teetän teille kaikille jotkut ”I survived a late­ night Radiohead marathon with Kivelä and all I got­­” ­-tyyliset paidat heti kun saan ne glitter-somisteiset ”Listen to Arvo Pärt” ­-paidat duunattua pois alta.

JANNE HALMKRONA (kitaristi / CMX):

My Iron Lung (albumilta The Bends, 1995)

The Bends oli se levy, jonka myötä aloin kuunnella Radioheadia kunnolla. Creep oli jo tietenkin tuttu radiosta, mutta se oli liian Pixies-Nirvanaa niin, etten innostunut enempää. Vaikka johtaahan ne prematuurit kitaraiskut hienosti kertosäkeeseen. My Iron Lungilla tutut vaikutteet kyllä kuuluu, mutta oma ääni paistaa läpi enemmän. Se kitarakaaososa oli yllättävä, kun sen ekan kerran kuuli. Huvila-teltassa -95 multa lähti järki oikeasti. Eniten hämmästyin sitä, kuinka suosittu yhtye yhtäkkiä oli. Tunnelma oli todella upea sillä keikalla, ja bändikin oli selvästi ihmeissään saamastaan vastaanotosta.

”Tämähän on silkkaa progea. Ja se on yhtäkkiä kaikkien mielestä ihan ok!”

Paranoid Android (albumilta OK Computer, 1997)

Tältä levyltä voisi valita melkein minkä tahansa biisin. Onhan tämä tietenkin SE levy. Mulla on sellainen hyvin mahdollisesti täysin väärä muistikuva, että ekan kerran kuulin, tai itse asiassa näin Paranoid Androidin videon CMX-kiertueella jossain hotellihuoneessa telkkarista. Video hämmensi ja biisistä ei saanut oikein mitään tolkkua, mutta halutti kuulla se heti uudestaan.

Loppurundilla oli sitten MTV Europe koko ajan hotellihuoneessa päällä siinä toivossa, että video tulisi uudestaan. Muistaakseni ei tullut! Oltiin EMIllä silloin ja sain sieltä lopulta sinkun. Innostuin kovasti varsin ennakkoluulottomasta lähestymistavasta biisien osien yhdistelemiseen. Tämähän on silkkaa progea. Ja se on yhtäkkiä kaikkien mielestä ihan ok! Muistikuvani on muuten väärä, ei me oltu kiertueella keväällä -97 sinkun julkaisun aikaan… No, aivan sama!

Everything In Its Right Place (albumilta Kid A, 2000)

Tämän biisin kuultuani oli aika selvää, että nyt mennään jonnekin ihan uusille ulapoille. Aika kaukana ollaan siitä grungahtavasta kitararock-yhtyeestä, johon alun perin ihastuin. Mutta artisteilla on lupa muuttua. Studiosta oli tullut yhtyeelle yksi instrumentti. Erittäin miellyttävä tunnelma tässä, toki täytyy Yorken ulinasta pitää, että pystyy nauttimaan. Jokaisen yhtyeen levyn olen hankkinut, enkä koskaan ole totaalisesti pettynyt, vaikka välillä on saanut pureskella, niellä ja sylkeä takaisinkin. Silti ollaan vielä kyydissä.

The Bends oli ensimmäinen Radiohead-albumi, jota kuuntelin. Sitä kehuttiin Soundissa ja yhtyettä verrattiin U2:een, joten päätin sen ostaa.”

JUHA ITKONEN (kirjailija):

Stop Whispering (albumilta Pablo Honey, 1993)

Radioheadin omassa historiankirjoituksessa debyyttilevy on pyyhkäisty käytännössä näkymättömiin. Tällaiseen ei mielestäni olisi tarvetta. Toki albumi on epätasainen ja esikuvat kuuluvat selvästi, mutta monet kappaleet koskettavat silti nuoruuden viattomuudella. Muun muassa tämä.

Fake Plastic Trees (albumilta The Bends, 1995)

The Bends oli ensimmäinen Radiohead-albumi, jota kuuntelin. Sitä kehuttiin Soundissa ja yhtyettä verrattiin U2:een, joten päätin sen ostaa. Koko hieno levy kuuluu siis niihin nuoruudessa mieleeni tatuoituihin henkilökohtaisiin klassikoihin, joita kuuntelen vain harvoin mutta jotka muistan ikuisesti ulkoa.

True Love Waits (albumilta I Might Be Wrong Live Recordings, 2001)

Matkustimme porukalla Tukholmaan katsomaan Radioheadia alkusyksystä 2001. Muistaakseni keikka loppui tähän Thomin soolokappaleeseen, josta A Moon Shaped Poolilta löytyy nyt aivan erilainen, vieläkin parempi versio. On kiinnostavaa, että biisi on yhtyeen mielestä vasta nyt löytänyt ilmeisesti lopullisen muotonsa.

Tässäpä kaikki yllä käsitellyt Sunnuntaisoittarina: